Ensimmäisten päivien oivalluksia omasta päihderiippuvuudesta
Olen kirjoittanut päiväkirjaani päihdehoitojakson ensimmäisenä päivänä, että minua pelottaa erityisesti omien tunteideni ja itseni kohtaaminen, raa’an minän löytäminen kaiken riippuvuuden kuonan alta. Teksteistä kuultaa myös luottamus ja odotus; tiedän jo ensimmäisen päivän iltana olevani oikeassa paikassa ja kuvaan oloani erilaiseksi kuin niinä aiempina puolivillaisina yrityksinä hoitaa alkoholismiani. Päiväkirjan ensimmäisiltä sivuilta löytyy myös allekkain kirjattu listaus otsikolla MIKSI OLEN TÄÄLLÄ (syyt muuttuivat hoidon aikana, mutta esitettäköön tuo listaus nyt kuitenkin tässä).
-Koska menetän muuten viimeisimmätkin ihmissuhteeni
-Kuolen muuten viinaan (pitkä ja tuskallinen kuolema)
-Menetän muuten työni
-Talouteni kaatuu
-Jatkan elämääni tunnevammaisena ja pinnallisena kusipäänä
-Menetän järkeni
-Joudun vielä vakavampiin onnettomuuksiin
-En saa muuten koskaan perhettä
-En pääse eroon menneisyyden painolastista enkä koskaan kasva ihmisenä
Ensimmäisten päivien aikana huomaan, että minulla on pitkästä aikaa elämässäni rytmi. Nukahdan iltaisin hieman yhdentoista jälkeen ja herään hieman ennen kahdeksaa aamurinkiin. Aamuringin jälkeen syön aamupalan, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Juon myös kahvia, vaikka aktiivisen alkoholismini aikana kahvin hörppiminen krapulaan lisäsi pahoinvointia ja jätti karvaisen maun kielelle. Toisena päivänä käyn vaa’alla ja kiljaisen ääneen. Olen huomaamattani lihonut 10 kiloa siitä, kun viimeksi punnitsin itseni. Ruumiinrakenteeni on aina ollut pitkä ja hoikka, eikä minun ole koskaan tarvinnut varsinaisesti tarkkailla syömisiäni. Nyt ympärivuorokautinen kalorien kaataminen kurkusta alas on lisännyt massaani kymmenellä kokonaisella kilolla.
Muut kertovat nesteiden ja pöhötyksen lähtevän nopeasti. ”Sun posket on nyt vielä sellaiset heliumpallot, että tekis mieli tökätä neulalla läpi, mutta kyllä se laskee”, potilaskollega tokaisee minulle nauraen. On hassua, kuinka pelkoni hoitolaitoksen rytmiin ja intensiiviseen terapiaan sopeutumisesta osoittautuu täysin turhaksi. Tuntuu suorastaan helpottavalta, ettei minun tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin itseni hoitoon ja terapiaan.
Ensimmäisinä päivinäni on niin kutsutut stooripäivät, joiden aikana potilaat kertovat muille potilaille ja terapeuteille koko elämäntarinansa, riippuuvuuden rooliin siinä keskittyen. On selvää, että vaikka me kaikki potilaat tulemme hyvin erilaisista taustoista ja elämäntilanteista, ovat lavasteet tarinoissa samat, sillä sairaus on sama. Tarinoissa sairaus saa hylkäämään perheen ja muut tärkeät ihmissuhteet, yhyttää väkivaltaan ja lain hämärälle puolelle, vie itsekunnioituksen ja riistää mahdollisuuden hallita itse omaa elämäänsä. Kerrotuissa lauseissa puhuu sairaus valtavaa häpeää harteillaan kantavan ihmisen raunioissa ja kun tarinassa on erityisen paljon häpeää katalysoiva käänne, painaa kertoja päänsä alas, hentoja kyyneleitä silmänurkissaan.
Minulle kaikki muut potilaskollegat näyttäytyvät upeina, hauskoina ja empaattisina ihmisinä, sinnikkäinä ja rohkeina, mutta tarinoissaan he hakkaavat läheisiään, varastavat työnantajaltaan ja valehtelevat suurin piirtein kaikesta elämäänsä liittyvästä. ”Tältä se näyttää, amfetamiinin ”viihdekäyttö”, tokaisee terapeutti ensimmäisen tarinan jälkeen.
En voi välttyä tuntemasta tunnetta siitä, että ”en minä ainakaan noin pahasti ole sekoillut”. Terapeuttien meille antamissa materiaaleissa tunnetta kutsutaan paremman juopon syndroomaksi. Iltaisin ajatus raittiista elämästä piinaa minua ja yksin ollessani täytyn tyhjyydestä. Minua kalvaa lapsuudesta asti läsnä ollut tyhjyyden ja ahdistuksen tunne, jonka selätykseen olen lääkinnyt itseäni alkoholilla. Oloni on turvaton ja miksi se muuta olisikaan – turvariepuni on viety ja yhtäkkiä vuosia pakenemani tunteet vyöryvät ylitseni kuin kuorma-auto itsemurhamissiolla. Rauhoittavat hillitsevät hieman emotionaalista karusellia, mutta aikanaan nekin loppuvat.
Toisinaan vituttaa. Voisin olla Joakimin kanssa Kreikassa tai kiertelemässä Suomea, istua mökkilaitureilla ja laskea pisamia nenänpäästä. Täällä ei pääse edes uimaan, vain puuduttaville kävelylenkeille lähimaastoon. ”Täällä oli pari viikkoa sitten yksi viiskymppinen nainen, jonka hoito jouduttiin keskeyttämään, kun sillä ei ollut enää kognitiivisia kykyjä osallistua hoitoon. Se käveli pitkin käytäviä litki lasista käsidesiä, vaikka siinä ei ollut edes alkoholia. Oli juonut aivonsa, noin nuorena jo”, muut potilaat kertovat ja muistan taas, miksi olen hoidossa.