Ne, jotka jäävät – elämä päihderiippuvaisen läheisenä 1/2
Ennen kuin palaan jälleen oman tarinani kronologisen kerronnan äärelle, ajattelin kirjoittaa ajatuksistani päihderiippuvaisen läheisiin liittyen. Ajatukseni ovat viime aikoina käyneet useasti niiden luona, jotka eivät jaa kanssani samaa todellisuutta, niiden, jotka kuitenkin riipivät riippuvuudellaan askelmerkkejänsä minuunkin, vaikka kuinka yrittäisin sulkea sen kipeyden toisaalle.
Olen alkoholistin tytär, addiktin sisko, alkoholistin ystävä ja alkoholistin entinen puoliso
Olen alkoholistin tytär, addiktin sisko, alkoholistin ystävä ja alkoholistin entinen puoliso. Päihderiippuvaiselle ei ole lainkaan tavatonta kerryttää ympärilleen edellä kuvatun kaltaista kuplaa. Osa juontuu perimästä, osa omasta harrastuneisuudesta; onhan kaltaisessaan seurassa helpompi hengittää, kun oma riippuvuus painuu helpommin piiloon.
Ymmärsin jo varhaislapsuudessa, että perheeni oli erityinen. Meidän perheessämme kerrottiin hauskempia vitsejä kuin muilla, vanhempani tekivät enemmän töitä kuin naapuriperheissä tavattiin ja meillä oli menoa ja meininkiä kuin Huvikummussa – olihan meitä lapsiakin paljon. Meidän perheellämme oli myös salaisuus, jota lavastimme ahkeraan, vaikka toimintamme muistutti surkeaa sirkusta. Salaisuus, juova alkoholisti, oli pinnan alla perheemme kapellimestari, vaikka näennäisesti hänellä ei ollut juurikaan valtaa esimerkiksi yhteisiin suunnitelmiin.
Minulle kasvoi varhaisessa lapsuudessa ylimääräiset tuntosarvet, joilla aistin kodin tunnelmaa ja mahdollista seuraavaa katastrofia
Minulle kasvoi varhaisessa lapsuudessa ylimääräiset tuntosarvet, joilla aistin kodin tunnelmaa ja mahdollista seuraavaa katastrofia. Sirkus alkoi tavallisesti jo keskellä viikkoa kireydellä ja ärtymyksellä: töitä oli liikaa, joku oli taas mokannut, eikö jumalauta ihminen saa koskaan levätä ja rentoutua. Kun korkki aukesi, tahditti viikonloppuja tunneskaala huolesta vihaan ja sääliin. Pelkäsin, että alkoholistivanhempi sammuu hankeen, pelkäsin, että joku näkee jotain, vihasin vanhempien riitoja ja niiden sovittelua ja lopulta sunnuntaina, kun alkoholistivanhempi oksensi kylpyhuoneessa, halusin vain tuoda hänelle sitruunamehua ja luvata, ettei kukaan ollut vihainen. Alkuviikosta meillä vallitsi hiljaisuus, kun alkoholistivanhempi häpesi ja toinen vanhemmista rankaisi mykkäkoulun keinoin.
Oli alkoholistivanhempi pitkiäkin aikoja kuivana. Mutta usein se tarkoitti sitä, ettei olotilassa tai luonteessa tapahtunut juurikaan muutosta humalaiseen. Kuivahumalassa alkoholistivanhempi oli kireä kuin viulunkieli, sai käsittämättömiä raivokohtauksia ja asetti koko perheen seisomaan varpaisillaan liipasimelle, seuraavaa humalaa odottaen. Alkoholistivanhempi saattoi viedä minut ja toisen sisarukseni matkalle ja hankkia kohteessa meille kasapäin uusia cd-levyjä ja trendivaatteita. Kaikella kauniilla tavaralla oli kuitenkin hintansa. Tiesimme, että lahjuksista maksaisimme seuraamalla seuraavan illan tai viikon sirkusta. Toisinaan lahjuksia käytettiin myös aseena – kun minä olen kaikkeni tehnyt, että teillä lapsilla olisi hyvä olla, eikä mistään ole ollut koskaan puutetta, kehtaattekin! Lopulta sätin itseäni siitä, että olin taas ollut alkoholistivanhemmalle ilkeä. Olinhan kuitenkin saanut uudet farkut.
Burnoutiksi sitä kai sanottiin, vaikka vessassa haisi aamuisin makea oksennus, eikä kotiin voinut tuoda vuoteen kavereita
Alkoholistivanhemman spiraalin viimeisin näkemäni luisu tapahtui juuri ennen kuin muutin kotoa pois. Burnoutiksi sitä kai sanottiin, vaikka vessassa haisi aamuisin makea oksennus, eikä kotiin voinut tuoda vuoteen kavereita. Muistaakseni päätin silloin, etten enää laittaisi aikaani tai ajatuksiani alkoholistivanhempani hyvinvoinnin pohtimiseen, vaikka aina välillä sainkin nähdä välähdyksiä sairaudesta. Minulla oli kiire itsenäistyä ja sairastua itse.
Alkoholistivanhempani juo edelleen ja sairauden itsensä kieltävä luonne asuu hänessä vahvana. Kuivat kaudet ovat pidempiä kuin lapsuudessani, mikä saa surullisella tavalla osan perheenjäsenistäni kärvistelemään odottavassa toivossa, vaikka tiedämmekin kaikki asioiden todellisen laidan. Kuivina kausina hiihdetään ja pyöräillään ja kun korkki aukeaa, tapahtuu se ymmärtääkseni lapsuuttani vahvemmin neljän seinän sisällä. Poissa silmistä ei kuitenkaan ole poissa mielestä. Vaikka kuinka haluaisin lokeroida alkoholistivanhempani ja alkoholismin sävyttämän lapsuuteni arkistoon, möykky sisällä muistuttaa olemassaolostaan tasaisin väliajoin.
Päihdehoidossa minua ärsytti läheisriippuvuus -termin innokas viljely. Inhosin yllä kuvatun kaltaisia päihdeperhehistoriikkeja, jotka mielestäni antoivat riippuvaiselle vaarallisen uhrikortin (sairauden vahvan periytyvyyden vuoksi suurin osa päihderiippuvaisista on kasvanut päihdeperheessä), jolla sysätä vastuu sairastumisesta perhe- ja ympäristötekijöille. Suhtautumiseni saattoi olla ihan terve reaktio siinä kohtaa, jolloin syytin voimalla itseäni alkoholismistani, koska se synnytti sisäistä motivaatiota korjata ensin minut.
Mitä tekemistä tällä kaikella, päihdeperheellä ja omalla riippuvuudella on läheisriippuvuuden kanssa? Kuten edellisessä totesin, inhosin aluksi läheisriippuvuudesta puhumista ja kielsin vakaasti olevani itse läheisriippuvainen. Oma pakkani kuitenkin ’levisi käsiin’ pari viikkoa sitten ensimmäisellä lomaviikolla, jolloin huomasin, että vaikka minulla on elämässä tällä hetkellä kaikki hirvittävän hyvin ja lukuisia asioita, joista olla onnellinen ja kiitollinen, sisälläni jytää musta möykky. Keskustelin tuon romahduksen jälkeen erään tutun läheisterapeutin kanssa, ja keskustelun myötä möykyn syntymekanismit alkoivat selvitä. Kyse oli omasta läheisriippuvuudestani, jota en ole halunnut kohdata.
Mitä läheisriippuvuus sitten on? Läheisriippuvuuden syntyjuuret ulottuvat varhaiseen lapsuuteen. Jos lapsi elää tavalla tai toisella epävakaassa ympäristössä, voivat emotionaaliset perustarpeet ja turvallisuuden kokemukset jäädä toteutumatta. Epävakaita kasvuympäristöjä voivat olla esimerkiksi ympäristöt, joissa esiintyy mitä tahansa riippuvuuksia, narsismia, kasvattajien käytöshäiriöitä, jyrkkää uskonnollisuutta tai erilaisia väkivallan muotoja.
Oman perheympäristöni dynamiikka kulki riippuvaisen sirkuksen ehdoilla. Asioita tai tapahtumia ei voinut ennakoida, vaikka kuinka olisi yrittänyt harjaannuttaa tuntosarviaan. Kiintymyssuhteet muodostuivat ristiriitaisiksi, kun turvallisuuden toteutumiseen ei voinut luottaa. En voinut koskaan tietää olisiko esimerkiksi viikonloppuna läsnä kuivahumalainen alkoholisti, juova alkoholisti vai hassutteleva, oikea vanhempi.
Aina silloin, kun kasvattajan fokus on muualla kuin turvallisen tunneilmaston tarjoamisessa lapselle, lapsi joutuu jo varhain itse ottamaan vastuun omasta emotionaalisesta kehityksestään
Aina silloin, kun kasvattajan fokus on muualla kuin turvallisen tunneilmaston tarjoamisessa lapselle, lapsi joutuu jo varhain itse ottamaan vastuun omasta emotionaalisesta kehityksestään. Koska lapsella ei luonnollisestikaan ole tähän vielä valmiuksia, hän päätyy painamaan itselleen vaikeat asiat syvälle sisimpäänsä. Nämä käsittelemättömät tilanne- ja tunnekokemukset tulevat myöhemmin vaikuttamaan hänen elämäänsä ja ohjaamaan hänen valintojaan, ilman että hän itse sitä edes tiedostaa.
Vastuun ottaminen omasta emotionaalisesta kehityksestäni näkyi myös minussa. Patosin alkoholistivanhempaani liittyvää huolta ja pelkoa syvälle, koska vaikeista asioista ei tavattu puhua. Aloin kärsimään unettomuudesta ja erilaisista pelkotiloista 10-vuotiaana, eivätkä nämä seuralaiset ole väistyneet vielä kolmenkympin jälkeenkään. Huoleni ja pelkoni purkautuivat lapsuudessa liki hysteerisenä käyttäytymisenä: pyrin kaikin keinoin kontrolloimaan ympärilläni vellovaa sirkusta ja maailmani romahti, jos asiat eivät menneet suunnitellusti. Pelkäsin neuroottisesti terveen vanhempani menettämistä ja jos hän oli vartinkin myöhässä, olin jo kehitellyt päässäni varman skenaarion auto-onnettomuudesta.
Läheisriippuvuus siirtyy usein sukupolvelta toiselle. Se ei ole sairaus eikä tautiluokitettu mielenterveyshäiriö, vaan enemmänkin sairauden kaltainen tila, joka ohjaa ihmisen elämää epäsuotuisaan suuntaan. Käytännössä tämä näkyy epäterveinä, toistuvina kaavoina läheisriippuvaisen parisuhteissa ja muissa läheisissä ihmissuhteissa. Näille ihmissuhteille hyvin tyypillistä on, että läheisriippuvainen esiintyy niissä tavalla tai toisella läheisensä pelastajana. Tällaiset epätasapainoiset suhteet kuluttavat läheisriippuvaisen voimavaroja ja ajan edetessä heikentävät hänen hyvinvointiaan.
Sana kanssariippuvuus (suora käännös eng-termistä) kuvaa hyvin sitä, mistä läheisriippuvuudessa on pohjimmiltaan kysymys. Kun ihminen on läheisriippuvainen, hän määrittelee itsensä ulkomaailmasta saamansa palautteen perusteella. Hänen minäkuvansa rakentuu voimakkaasti sen pohjalle, miten muut ihmiset hänet määrittelevät. Läheisriippuvaiselta ihmiseltä ovat ikään kuin hukassa hänen oman persoonansa ääriviivat sekä se, miten häntä voi ja saa kohdella.
Itse näen, että läheisriippuvuus on kuin krooninen tulehdus, joka saattaa olla pitkiäkin aikoja remissiossa, mutta muistuttaa kyllä itsestään, jos olosuhteet sille vain ovat suotuisat. Esimerkiksi uusi läheinen ihmissuhde saattaa nostaa riippuvuuden mekanismeja ja selittämätöntä pahaa oloa pintaan.
Ajatuksia läheisriippuvuudesta ja päihdeperheen kirjoittamattomista säännöistä on paljon, joten jatkan tästä lisää vielä seuraavan postauksen merkeissä.