Nuoruuteni haihtuu päihdehoitolaitoksen käytäville

Raskaiden verhojen välistä heijastuu säie surkeaa aurinkoa. Kurkotan kädelläni pöydällä olevaa lonkerotölkkiä ja riisun tyynyliinan muhkuraisen tyynyn ympäriltä sen silmieni ympärille sitoen. Suuta lämmittää sokeri ja väljähtänyt sitrus, jotka yhdessä muodostavat pyörteitä kielen alle. Jalkani sätkivät puolelta toiselle, tahdosta riippumattomilla liikkeillä leikkien. Potkin jalastani pois pellavashortsit ja laahustan kylpyhuoneeseen. Lyyhistyn kylpyhuoneen lattialle odottamaan aamua ja toivoin, että viileä laatta soisi minulle tunnin tai kaksi unta.

Sisko nousee autosta hotellin edessä. Siskon kultaiset hiukset sädehtivät kilpaa auringon, nimettömän timanttisormuksen ja valkoisen, tarkoin kirjaillun pitsimekon kanssa. Tiedän, että hän on valinnut lomallelähtömekkonsa huolella ja pohtinut, mikä olisi käytännöllistä sekä lentokoneessa että kohdemaan kesäkuun helteillä. ”Onko siinä kaikki?”, sisko kysyy rinkkaani osoittaen. Rinkka on nähnyt lukuisia retkiä maailman ympäri, mutta  tämänkesäinen, se tulee olemaan meille molemmille uusi. ”Joo, näillä mennään. Pysähdytään matkalla ostamaan nikotiinia.”

Nojaan poskeani auton ikkunaa vasten ja teeskentelen nukkuvaa. Sisko ja hänen miehensä juttelevat kepeästi lomasuunnitelmistaan; he ovat lähdössä viikoksi all inclusive -lomalle Välimeren rannoille. ”Alatko katsomaan navigaattorilla ollaanko me lähellä”, sisko pyytää, kun lähestymme maakuntaa, jossa päihdehoitolaitos sijaitsee. ”Enää 20 kilometria ja sitten käännös.” Paniikki kolkuttelee kurkkuani ja minusta tuntuu, että pyörryn. Kykenen ainoastaan ajattelemaan, että 20 kilometrin päästä joudun hyvästelemään koko elämäni sellaisena kuin sen tunnen, luopumaan ihan kaikesta. Minua ollaan viemässä teuraaksi, päätepysäkille, jossa otsaani lyödään lopullisesti alkoholistin leima.

Ajamme läpi rauduskoivujen reunastaman kujan parkkipaikalle. Hoitolaitos näyttää ulospäin huvilamaisella tapaa kutsuvalta. Hoitolaitoksen sisällä meidät vastaanottaa hiljaisuus ja päihdeterapeutti, joka halaa tervehtiessään ja kertoo olevansa alkoholisti. Minut istutetaan toimistohuoneeseen, jossa täytän hoitosopimuksen. ”Alkoholi oli varmaan pääpäihde?”, terapeutti kysyy. Se lienee ilmiselvää – kynä ei meinaa pysyä kädessäni käsien holtittoman tärinän vuoksi. ”Mä yritän saada sulle lääkärinaikaa jo tänään, kun vaikuttaisi olevan sen verran pahat nuo vieroitusoireet.” Mitkä vieroitusoireet? En minä ole narkkari, ajattelen. En ole koskaan kuullut, että alkoholista voisi tulla vieroitusoireista.

Terapeutti käy lyhyesti läpi hoitolaitoksen säännöt ja avaa siskolle läheisviikonloppua. ”Siihen kohtaamiseen kutsutaan kaikki potilaan sairauden vaikutuspiirissä olleet läheiset, esimerkiksi työnantaja, perhe, puoliso, ystävät..” ”Mä en todellakaan ole jäämässä tänne, jos jonnekin kohtaamiseen kutsutaan mun työnantaja ja kaikki ystävät”, keskeytän terapeutin ponnekkaasti ja nyyhkäisen.

”Potilaat eivät voi vaikuttaa siihen, ketä kohtaamiseen kutsutaan”, terapeutti sanoo. ”Mutta ei sinne ketään potilaalta salaa kutsuta.” ”Ei ole mitään hätää, työnantaja varmaan kutsuttaisiin siinä tapauksessa, jos työpaikalta olisi tullut hoitoonohjaus”, sisko rauhoittelee. Allekirjoitan hoitosopimuksen tympeä ilme kasvoillani. Haluan vain nukkumaan, huomenna voin alkaa suunnittelemaan pakosuunnitelmaani. Lomarahat ovat ymmärtääkseni tulleet, joten voisin ottaa äkkilähdön jonnekin eikä kukaan edes saisi välttämättä tietää, että olen karannut päihdehoidosta.

Kävelemme aulaan, jonne on ilmestynyt noin kahdenkymmenen ihmisen joukko lounastamaan. Jokainen syöksyy minua kohti halaten ja titteliään kuuluttaen: alkoholisti, addikti, peliriippuvainen, alkoholisti, juoppo, sekakäyttäjä, päihderiippuvainen, alkoholisti, alkoholisti.. Hämmennyn ihmisiä halatessani, sillä lähes puolet potilasjoukosta vaikuttaa ikäisiltäni. Luulin, että hoitolaitoksen potilaskunta koostuisi kuudenkympin paremmalla puolella laahustavista AA-papoista. Terapeutti sanoo, että voisin nyt hyvästellä siskon. Kaikki tämä on hetkessä minulle liikaa ja purskahdan hillittömään itkuun. ”Älä jätä mua tänne”, rukoilen siskoa. ”Kyllä me täällä pärjätään, sä olet nyt tullut oikeaan paikkaan ja oot vertaistesi kanssa”, terapeutti lohduttaa.

Huoneessa puran ensimmäiseksi laukkuni, sillä tiedän sen sisältävän tyhjiä pulloja, joita en viitsinyt aiemmin heittää äidin roskakeräykseen. En halua, että syntyy vääriä käsityksiä, jos laukkuni vaikka tarkastetaan. Vien terapeutille tyhjät pullot ja puhelimen, jonka luopumisesta en – yllättävää kyllä – ole lainkaan tolaltani. Minua ei haittaa ollenkaan olla hetken verran tavoittamattomissa. Siskoni on ojentanut lähtiessään minulle kangaskassin, jonka sisältä paljastuu uusia olovaatteita ja siskon käsinkirjoittama lappu. Purskahdan jälleen itkuun ja heittäydyn kalsean huoneeni sängylle.

hyvinvointi terveys oma-elama hyva-olo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *