Päihdehoitolaitoksessa on sääntö, jonka mukaan viiden ensimmäisen päivän aikana saa valehdella, mutta sen jälkeen on alettava puhumaan totta. Me riippuvaiset olemme kuulemma niin tottuneita valehtelemaan, että olisi väärin odottaa toimintamallien muuttuvan välittömästi. Aamu- ja iltaringissä titteli ’alkoholisti’ lipuu osaksi esittelyäni helposti, mutta ymmärränkö sen todella osaksi minua? Ymmärränkö sairauden minussa ja sairauden valintojeni sekä ajatteluni takana?

Kuka on alkoholisti?

Alkoholismi on krooninen, hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus, jonka synnyssä perinnölliset tekijät näyttelevät tärkeää osaa. Alkoholismille on leimallista jatkuva, toistuva ja pakonomainen päihteen käyttö huolimatta sen merkittävistä sosiaalisista ja terveydellisistä haitoista, joista yksilö on tietoinen – tai hänen tulisi olla tietoinen. Alkoholiriippuvuutta sairastava käyttää alkoholia suurempia määriä ja pidempään kuin hänen oli tarkoitus, ei kykene kontrolloimaan käyttöä aloitettuaan ja kärsii sairautensa seurauksista usealla eri elämän osa-alueella. Sammumiset, muistikatkokset, kohonnut toleranssi ja erilaiset psyykkiset ongelmat ovat tyypillisiä seurauksia runsaasta alkoholin käytöstä.

Kerran viikossa on päihdeinfo, jonka aikana kuulemme oppikirjamallisen selvityksen alkoholismista ja sen synnystä sairautena. Info kerrotaan aina terapeutin omaan elämään peilaten, mikä antaa sairaudelle värit ja kasvot. Kuulemme särkyneistä suhteista ja avioliitoista, huostaanotetuista lapsista, uraa luovista korkean toimintakyvyn alkoholisteista, jotka juovat salaa työpäivän aikana 24 tölkkiä olutta, käsidesiä pitkin päivää hörppivistä hoitoalalla työskentelevistä juopoista ja ylisukupolvista sairautta sairastavista, jotka toistavat samaa riippuvuuden kaavaa, jota ovat joutuneet todistamaan lapsuudessaan.

Ensimmäisellä puhelinajalla, viikon hoidossa olon jälkeen, soitan äidille. ”Äiti, oliko pappa juoppo?”, kysyn. ”Oli se ilmeisesti, molemmat pappasi olivat. Ja isopappasi hukkui humalassa”, äiti kertoo. Olen järkyttynyt; olen alkoholisti jo neljännessä sukupolvessa, todennäköisesti myös viidennessä tai kymmenennessä, jos riippuvuuden kuvaa heijastavaa sukututkimusta viitsisi tehdä pidemmälle. Oma tarinani alkaa saada uusia sävyjä ja kerroksia. Iltaisin teen ranskalaisilla viivoilla muistiinpanoja aikuisen elämäni valinnoista, joista liian moni on tehty riippuvuuden ehdoilla.

Alkoholistin ensimmäinen humala

Terapeutit korostavat usein, että aktiivisen alkoholiriippuvuuden kanssa eläessä elämä muistuttaa spiraalia, jossa tapahtuu nousuja parempaan suuntaan ja näiden aikana kuvitellaan, että on palattu normaaliin tilaan. Nousujen aikana alkoholisti voi olla juomatta parikin vuotta tai kuivistella kohtuukäyttöä opetellen. Nousut voivat johtua myös elämää järisyttävistä muutoksista, kuten lapsen saamisesta tai uudesta parisuhteesta. Pahimpia nousut ovat läheisille, jotka kuvittelevat tuolloin aikojen riippuvuuden iessä olevan ohi ja oman juopon raitistuneen –  tai sitten se ei ollut juoppo alunperinkään. Spiraali kuitenkin ottaa nopeasti luisua alaspäin ja pohjakosketukset ovat koko ajan pahempia.

Alan tarkastella omaa spiraaliani ja matkaa ensimmäisestä humalasta päihdekuntoutukseen. Terapeutti on todennut minulle, että olen todennäköisesti ollut alkoholisti jo ennen ensimmäistä hörppyäni. Tämä voi hyvin pitää paikkansa. Kun olin lapsi, meillä oli mökki Lapissa, hiihtokeskuksen kupeessa. Muistan jo alaluokkalaisena katselleeni kaihoisasti afterworkissa juhlivia nuoria ja haaveilleeni, että pääsisin heidän mukaansa. Toinen vanhemmistani oli alkoholisti, joten alkoholismi ja sen peittelyyn valjastetut kulissit määrittivät lapsuuteni käsikirjoitusta pitkälle. Kuitenkin, vaikka kuinka inhosin vanhempaani silloin, kun hän oli juovuksissa, muistan tunteneeni myös kateutta siitä, että hän pääsi karaokeen ja juhliin.

Muistan, että yhtenä Vappuna hoksasin sokerihumalan mahtavuuden. Kun ahtoi itseensä julmetun määrän makeaa, saattoi olla hieman sekaisin ja tanssia hölmöjä höpisten. 12-vuotiaana haaveilin etkojen järjestämisestä, koska olin löytänyt Cosmopolitanista etkoja ja drinkkireseptejä käsittelevän artikkelin. Painostin vanhempani rakentamaan pihaamme uima-altaan, jotta voisin järjestää altaalla allasjuhlia. Lapsena tuhlasin matkoilla omat rahani alkoholittomiin drinkkeihin. Neonväreissä loistavat, sateenvarjoilla koristellut drinkit olivat parasta, mitä tiesin. Haaveilin humalassa olemisesta säännöllisesti ja järjestin mielessäni hulppeita kotibileitä.

Murrosiässä minusta tuli kuitenkin arka ja pelokas, masennuinkin hieman. Yläluokkien kovisten rahvaat kotibileet ja tupakkaringit eivät kiinnostaneet minua pelkojeni vuoksi, joten ensimmäinen alkoholikokeilu venyi verrattain myöhäiselle iälle, viiteentoista ikävuoteen. Usein alkoholisti kokee jo ensimmäisen humalansa aikana löytäneen ’oman juttunsa’ ja hahmottaa nopeasti juomisesta saatavat synergiaedut. Minä kuitenkin muistan ensimmäisestä humalastani vain valtavan morkkiksen ja krapulan seuraavana päivänä. Muistan, että olin pussaillut tyttökaveriani paikallisen nuorisotalon pihalla, enkä uskaltanut mennä seuraavalla viikolla kouluun, koska epäilin kaikkien luulevan meitä lesboiksi.

Mutta löysin alkoholin uudestaan 9. luokan syksyllä. Yhtäkkiä huomasin, että humalassa olinkin itsevarma ja supliikki, kauniimpikin ehkä. Humalassa uskalsin mennä puhumaan rinnakkaisluokan suloiselle pojalle ja löysin ensimmäisen poikaystäväni. Humalainen minä näyttäytyi tyttökavereilleni kovana tyyppinä, joka ansaitsi tyttöringin luottamuksen. Yhdeksännen luokan päättäjäisissä oksensin päälleni ja ’jäin kiinni juomisesta’ vanhemmilleni, mutta he kuittasivat hyvän koulumenestykseni oikeuttavan sekoiluni.

”Sä oot alkoholisoitunut 18-vuotiaana”, terapeutti pohtii, kun kertaan hänelle ajatuksiani nuoruudestani. Kuulostaa verrattain traagiselta, että olen elänyt aktiivisesti juovana alkoholistina jo 12 vuotta, sairauteni kieltäen.

Yhtenä iltana istumme terassilla kahden muun potilaan kanssa. Ilmassa on etelänlomilta tuttua päivän jälkeistä trooppista lämpöä, joka kietoo sisäänsä surumme. Taivas on vaaleanpunainen, jota vasten kultaisena loistavat pellot luovat kontrastia. Potilaskollegat polttavat tupakkaa ketjussa ja katsovat peltoja, ja minä katselen heidän kasvojaan, joissa näkyy valtavaa tuskaa ja surua menetetyistä vuosista. Katkeruuttakin, ehkä. ”En mä kuitenkaan ole katkera. Nyt kun katsoo tätä oman elämän juoksua, lähtökohtia ja perintötekijöitä, kyllä mä tiedän, ettei mun elämä olis voinut mennä millään muulla tavalla. Ei mulla ollut vaihtoehtoja”, toinen heistä tokaisee lopulta. Olisiko minulla ollut vaihtoehtoja? Todennäköisesti ei. Geneettisen alttiuden lisäksi vaaditaan jatkuva ja intensiivinen altistus päihteelle, ja juhlia rakastava puoli minussa kyllä huolehti tämän ulottuvuuden toteutumisesta. Ei kukaan valitse sairautta osakseen, mutta ymmärryksen saatuaan sairastunut on vastuussa omasta toipumistaan.