Tarkoitukseni on kirjoittaa tätä blogia kronologista kerrontaa noudatellen – ainakin näin alkuun, mutta tämän postauksen kohdalla teen poikkeuksen ja eteenpäin heiton tähän päivään. Vappu viehkeili lupauksella keväästä ja vapaudesta ja se, jos jokin, synnytti minussa jonkinasteisen identiteettikriisin. Tuon mikroromahduksen jälkiä yritän nyt siivota kirjoittamisen muotoon, jotta ajatuskulkuni muuttuisivat edes jotenkuten siedettäviksi.

Olen aina rakastanut Vappua. Vappua edeltäviä päiviä, vappuaaton tuntien mittaisia seikkailuja vieraissa tai tutuissa maastoissa ja Vappupäivän lempeää krapulaa sekä sitä seuraavaa pehmeää nousua, joka usein enteili liki kiellettyä humalaa. Opiskeluaikoina Vappu merkitsi myös usein sitä, että kurssit oli tentitty ja oli hetki aikaa hengähtää ennen kesätöihin suuntaamista.

Ystävän menettämisen tuska ja Vapun kieroutunut luonne

Viime vuosien aikana minulle ja ystävälleni Maarelle* muodostui traditioksi juhlia Vappua yhdessä. Kutsuimme sitä leikkisästi opiskelijavappujen laastariksi ja vuosipäiväksemme, sillä ystävyytemme oli saanut alkunsa fuksivuoden Vappuna. Tämän lauseen kirjoittaminen tuntuu todella kipeältä; Maare oli yksi tärkeimmistä ja läheisimmistä ystävistäni, mutta join hänet ulos elämästäni. Hän on ainoa läheisistäni, jonka kanssa en ole enää tekemisissä juomiseni vuoksi.

Maaren menettäminen on yksi alkoholismini mittavimmista ja surullisimmista seurauksista. Ero ystävästä tuntuu raastavammalta, kuin yksikään päättynyt parisuhde ja kumuloi minussa lukuisia tunteita häpeästä itsesyytöksiin ja pohjattomaan suruun. Aluksi käsittelin eroa vihan, kaupankäynnin ja kieltämisen kautta, mutta nyt olen pudonnut jonnekin masennuksen ja hyväksymisen välimaastoon. Olen puhunut menetyksestä päihderiippuvaisten vertaistukiryhmissä, hoidossa ollessani, päihdeterapeutille, omalle terapeutilleni ja läheisilleni. Puhunut niin paljon, että puhe on muuttunut ulkoa opetelluiksi fraaseiksi, joiden läpilyömisellä ei ole enää terapeuttista vaikutusta. Tuska ja ikävä eivät kuitenkaan helpota, vaan keksivät vaihtoehtoisia kulkuja menneelle ja kiusoittelevat skenaarioilla, joiden ydinviesti on usein sama: miten upea ystävyytemme voisi nyt olla, kun olen raitis. 

Ystävyytemme ja minun muutokseni eivät kuitenkaan ole vain omissa käsissäni. Raittiina olen joutunut hyväksymään sen, että joillekin ihmisille tulen aina olemaan se henkilö, joka olin juovana aikanani. Ihmisillä, joita olen kohdellut juodessani kaltoin, on valinnanvapaus sen suhteen antavatko he minulle uuden mahdollisuuden. En missään nimessä voi vaatia sitä keneltäkään tai olettaa, että raitistumiseni korjaisi maagisesti kaikki ihmissuhteeni. Vaikka olen ollut sairas, sama minä siellä juovassa henkilössä on asunut ja sekoillut aiheuttaen pahimmassa tapauksessa tuskaa ja huolta vuosien ajan. On enemmän kuin ymmärrettävää, etteivät kaikki halua tulla takaisin.

Päihdeterapeutti ehdotti, että kirjoittaisin Maarelle kirjeen, jossa kertoisin miltä elämäni näyttää nyt ja miten kovasti ikävöin häntä. Emme ole olleet tekemisissä sinä aikana, kun olen ollut raitis. Harkitsen vakavasti kirjeen kirjoittamista, mutta samalla pelkään, että loukkaan hänen rajojaan olemalla yhteyksissä. Ja mikä syy hänellä edes olisi uskoa, että olen tosissani, että tällä kertaa elämäni on todella muuttunut? En tiedä, mikä olisi diskreetti tapa toimia, mutta ikävän ja haikeuden, ne tunteet tunsin tänä Vappuna kylmäävinä, kun muistin yhteiset vappumme.

Kuinka raitis ihminen juhlii Vappua?

Päihdehoidossa painotettiin, että hoitojakso kestää vuoden, koska toipuvana tulee kohdata jokainen vuodenaika ja juhla: kävellä uusia polkuja vielä vanhaa lastia, menneiden juhlien kipuja ja muistoja kantaen, mutta uudella tavalla toimien ja eläen. Olen kävellut jo pikkujoulujen, joulun, uuden vuoden, syntymäpäivien ja pääsiäisen läpi eikä yksikään niissä ole synnyttänyt minussa ulkopuolisuuden tai katkeruuden tunteita. Mutta Vappu, kaikessa pirskahtelevaisuudessaan, ei tuntunut enää istuvan minulle. Vappu sai minussa aikaan lamaavan kyvyttömyyden toimia, vaikka vietin sitä toisen raittiin henkilön kanssa. En yksinkertaisesti tiennyt, miten minun tulisi olla tai ymmärtänyt, mitä hupia raitis selväpäinen ihminen voi saada ihmispaljoudessa lakki pään päällä lerpattaessa seisoskellessaan. Muut jakoivat puistoissa kollektiivisen krapulan ja nousuhumalan seesteistä oloa (tai sitten minusta vain vaikutti siltä), poksauttelivat auki kuohuviaan ja julistivat Vapun olevan mielentila.

Olin aina haaveillut, että näyttäisin kerrankin Vappuna eteeriseltä ja kevättä hehkuvalta (enkä hönkisi vanhan viinan esanssia likaisiin haalareihini), mutta liilassa Uhanan mekossani ja kiharretuissa hiuksissani tunsin itseni sivuhenkilöksi, joka istui paitsiossa Club Mate -juoma kädessään. Oliko todella niin, että mielessäni Vapun mielentila kietoutui vain alkoholipitoiseen kuplivaan lasissa? Ettei keväästä ja vapaudesta voi olla sekaisin raittiina? Stigma kummitteli selkeästi vain minussa, koska raitis seuralaiseni vaikutti nauttivan auringonsäteistä ja Lehtikuohuvastaan juuri oikeassa mielentilassa.

Nyt tuo eteerinen minä oli muuttunut itselleni vieraaksi. Eiliseen päivään ja ulkopuolisuuden kokemukseen kasautui yhtäkkiä himmeä pohdinta siitä, kuka minä oikeastaan olen ja kenen elämää elän. Pian hoidosta kotiutumisen jälkeen minulle kävi selväksi, että elämäni oli muodostunut juuri sellaiseksi, joksi olin sen juonut. Olin monella elämän osa-alueella väärässä paikassa: väärissä ihmissuhteissa, väärässä asuinpaikassa, väärässä työssä ja väärässä vartalossa. Minulla ei ollut harrastuksia enkä aluksi edes tiennyt mistä nautin selvinpäin ollessani, siis minkälaisia asioita tykkään tehdä. Elämäni takaisin saaminen ja oman identiteetin muodostaminen ovat edellyttäneet monia muutoksia, jotka ovat olleet raittiuden pysyvyyden kannalta välttämättömiä.

Tulen myöhemmissä teksteissäni kertomaan tarkemmin näistä muutoksista, joten tässä kohtaa riittänee, kun sanon, että niitä on ollut lyhyessä ajassa paljon. Vaikka muutokset ovat olleet toipumiseni kannalta kriittisiä ja ennen kaikkea positiivisia, tuntuu minusta siltä kuin eläisin jossakin rinnakkaisuniversumissa, jonka paikkansapitävyydestä en voi olla varma. Aivan kuin katselisin itseäni kaukaa aavistuksen huvittuneena ja voisin todeta, että tällainen sinusta sitten tuli – aika hienoa. Eli samaan aikaan olen ylpeä itsestäni ja onnellinen siitä, minkälainen minusta kuoriutui, kun aktiivinen juova alkoholismi riisuttiin pois, mutta epäröin sivulauseissa ottaa seuraavia askeleita.

Ristiriitatilanteet ihmissuhteissa – kun yhtäkkiä ei voikaan paeta

Elämässäni on uusi ihmissuhde, henkilö, jota olen tapaillut hetken aikaa. Yhdessä oleminen hänen kanssaan on luontevaa ja koen, että muodostamme hyvän tiimin. En kuitenkaan ole koskaan ollut parisuhteessa raittiina tai päässyt kehittämään tunne-elämältään normaaleja toimintamalleja ristiriitatilanteisiin. Minun tapanani on ollut paeta, manipuloida ja nauttia epäluottamusta. Konfliktien keskelle joutuessani olen häipynyt omille teilleni ja tuopillisen ääreen, ystävien tai kavereiden sohville juomaan, ja palannut vasta, kun toinen on anellut minua kotiin. Sillä aikaa asetelma on muuttunut sellaiseksi, että minä olen ollut se, jolta on huolen ja menetyksen pelossa joutunut pyytämään anteeksi.

Raittiina minulta on riisuttu kaikki menneessä vyölläni roikkuneet aseet. Joudun oikeasti keskustelemaan asiat auki, pyytämään selvennystä ja tyytymään siihen, ettei konfliktitilanne välttämättä siltikään pääty minulle edulliseen lopputulemaan. Joudun sietämään epävarmuutta, tonkimaan pelkojani auki ja pohtimaan vaikuttimiani – ehkä liikaakin.

Joskus joulun aikaan, kun olin emotionaalisesti epävakaassa tilassa, totesin vertaisryhmässä että en jaksa enää olla niin vitun tietoinen jatkuvasti kaikista ajatuksistani ja liikkeistäni, että jos vain voisi olla sekaisin ja välittämättä. Samoja tuntemuksia minussa herätti eilen koettu ristiriitatilanne tuon uuden henkilön kanssa. Luonnollisesti tämänkaltaiset tuntemukset ovat pieni hälytysmerkki ja signaali tunne-elämän epätasapainosta, mutta enemmän painoarvoa antaisin ehkä sille, että tilanne oli minulle yksinkertaisesti uusi. Minulle yksi raittiuden keskeisiä teemoja on ollut epämukavuuden sietäminen ja pakoreittien eliminointi. Minun on täytynyt opetella uusia keinoja saada oloni siedettäväksi romahduspisteessä ja käsitellä tunteita ilman kuulentoa päihteisiin. Yksi niistä on kirjoittaminen, joten olen kiitollinen, että sain jakaa tänne Vapun tuntemuksiani. Seuraavassa tekstissä hypätään taas raitistumisen alkulähteille.

*Nimi edellisen tekstin tapaan muutettu