Viikko, jonka aikana ymmärrän tarvitsevani päihdehoitoa

Ei taas, on ensimmäinen ajatukseni, kun havaitsen ensihoitajan asettelevan ylleni kaulatukea. ”Pystytkö liikuttelemaan jalkoja?”, hoitaja kysyy. Sormet ja varpaat toimivat, luojan kiitos. Seuraavan kerran havahdun hereille keskeltä ruuhkaista tapaturmapäivystystä. Makaan sairaalasängyssä epämukavasti ja vaatteeni ovat täynnä verta, jonka tahroihin on takertunut lehtiä. Mistä verta oikein tulee? Paniikki tavoittaa hiljalleen mieleni, kun varmistan uudelleen, että jalkani varmasti toimivat. ”Sattuu”, korisen reippaasti ohitseni harppovalle hoitajalle. ”Pyydän, että joku tulee käymään sun luona pian”, hoitaja huikkaa minulle.

”No niin, täällä on heräilty. Puhallapas ensin tähän”, toteaa ylleni kumartunut uusi hoitaja ja asettelee kuivien huulieni väliin puhallusmittarin. ”Näyttää edelleen aika korkeita lukemia, 3.3 promillea. Me ei voida valitettavasti antaa sulle mitään vahvempaa lääkettä, kun on tuota promillea veressä edelleen sen verran. Odotellaan ensin, että ne laskee”, hoitaja selittää lempeästi.

En ole ensimmäistä kertaa päivystyksessä. Mieleeni ja kroppaani ovat pinttyneet useat retket eri kaupunkien traumaosastoille, joilla olen saanut apua niin murtuneisiin luihin ja tikkausta vaativiin haavoihin kuin alkoholimyrkytykseen. Arvistani voisi taiteilla iholleni pilvikartaston, jossa jokaisella niistä olisi kuvateksti tyyliin Ruisrock 2013 – pusikkoepisodi. Nyt en kuitenkaan tiedä missä mahdolliset tulevat arvet lymyilevät. Minulla on edelleen kaulatuki, joka estää ympäristön ja kroppani havainnoimisen.

”Sulla on skalpeerautunut päänahka irti, aika hurjaa. Mä vien sut nyt tikattavaksi, kyllä se kuntoon saadaan”, hoitaja rauhoittelee ja silittää kättäni.

”Sulla on skalpeerautunut päänahka irti, aika hurjaa. Mä vien sut nyt tikattavaksi, kyllä se kuntoon saadaan”, hoitaja rauhoittelee ja silittää kättäni. Hengitykseni muuttuu katkonaiseksi ja paniikki nostaa jälleen päätään. Googlaan nopeasti mitä päänahan skalpeerautuminen tarkoittaa, mutta saan hakutuloksia vain päänahkoja keräävistä intiaaneista. Lääkäri ompelee tarkoin ja tottunein vedoin päänahkani takaisin kasaan ja kiertää pään ympärille sidetaitosta. ”Kuvissa ei näkynyt murtumia kasvojen alueella eikä viitteitä pään vammasta. Aivotärähdys sulla nyt tietysti on, mutta siitä kyllä toipuu muutamassa päivässä. Nuo päänahan alueen tikit poistetaan sitten reilun viikon kuluttua”, lääkäri puhelee automaatiolla.

Jään kommootioseurantaan sairaalaan yöksi ja hoitaja suostuu antamaan minulle itkuisen aneluni jälkeen Diapamia, jonka rauhoittavan vaikutuksen turvin uskaltaudun vessaan. Kiljaisen ääneen, kun näen kuvani loisteputken alla välkehtivästä peilistä. Hiuksia on leikattu ronskisti päälaelta ja päälaki vilkkaa tennispallon kokoisena kaljuna kohtana. Veriset tikit kiertävät päänahkaa laajalta matkalta ja takaraivolle on ilmestynyt nyrkin muotoinen rastatakku, joka on täynnä kuivuneita lehtiä. Kasvot ovat todella turvonneet ja sinertävä mustelma tekee tuloaan toisen silmän alle. Helvetti! Heitän rytistetyn käsipaperipallon peiliin ja laahustan takaisin sänkyyn.

Seuraavan viikon makaan sängyssä tuijotellen Australian rajalla -sarjaa. Olen juomatta, koska pelkään alkoholin lisäävän kasvojen turvotusta ja minun pitäisi lähteä viikonlopuksi mökkeilemään lapsuudenkaverieni kanssa. Häpeän onnettomuutta niin paljon, etten kerro siitä kenellekään ja tilaan suomalaiselta suunnittelijalta käsityönä tehdyn hiusturbaanin, jota aion käyttää koko mökkiviikonlopun ajan.

Junamatkalla kotipaikkakunnalleni korkkaan vihdoin oluen ja helpotus täyttää minut kaikkivoipaisuudellaan. Viikon aikana minut solmuun ajaneet ajatuskulut tuntuvat selviävän; tästäkin onnettomuudesta selvittiin ja arvet jäävät hiusten alle piiloon.

Junamatkalla kotipaikkakunnalleni korkkaan vihdoin oluen ja helpotus täyttää minut kaikkivoipaisuudellaan. Viikon aikana minut solmuun ajaneet ajatuskulut tuntuvat selviävän; tästäkin onnettomuudesta selvittiin ja arvet jäävät hiusten alle piiloon. Etuhiusten takaisin kasvattaminen vie aikansa, mutta kesäkin on pitkä ja voin hankkia kokeiluun erilaisia hattuja: leveälierisen, rustiikkisen hellehatun, baseball-lippiksen, hipsterlakin..

Äiti peittää suunsa kädellään, kun istahdan reppuni kanssa etupenkille. ”Mitä sulle on tapahtunut!”, hän huudahtaa ja huokaisee syvään. ”Ei mitään vakavaa, pieni pyöräilyonnettomuus. En nyt jaksais pliis puhua siitä”, kiemurtelen ja selaan puhelintani. ”Mä lupaan kertoa kaiken sitten viikonlopun jälkeen, mulla on ollut ihan hirveä viikko ja kyyti sinne mökille lähtee puolentunnin päästä.”

Tällaiset mökkiviikonloput – kuten yhtä lailla ystävieni häät, syntymäpäiväjuhlat, tupaantuliaiset tai valmistujaiset – ovat minulle nykyään kuin saatanallisia tasohyppelypelejä, jotka edellyttävät valtavasti etukäteisvalmisteluja. Mukaan tulee ensinnäkin ottaa kaksi erillistä alkoholivarastoa: toinen näön vuoksi, toinen todelliseen tarpeeseen. Kahteen mökkeilypäivään varaudun kahdella litran viinapullolla, joiden sisällön täytän pienempiin kivennäisvesipulloihin, jotta voin nauttia juomaa huomaamattomasti muiden seurassa. Olen myös ostanut mukaan 12 erikoisolutta, jotka voi laittaa samaan jääkaappiin muiden vieraiden juomien kanssa. Enhän minä sille mitään mahda, että tarvitsen enemmän alkoholia kuin muut.

Lisäksi pohdin etukäteen muutaman takuulla keskustelua herättävän anekdootin, joita voin hyödyntää, mikäli puhevuoro kääntyy kuulumisiini. En halua kertoa elämästäni mitään. Sitten on vielä lääke, Naltreksoni, jota psykiatrini määräsi minulle, kun kerroin juomiseni eskaloituvan toisinaan tärkeissä tapahtumissa. Naltreksonin pitäisi vähentää alkoholista syntyvää mielihyvän tunnetta, ja olen ottanut sitä onnistuneesti pariin otteeseen hääjuhlissa. Otan sitä myös tänä viikonloppuna, vaikka lääke väsyttääkin ja poistaa mielihyvän tunteen lähestulkoon kaikesta.

Perjantai ja lauantai mökillä sujuvat verkkaiseen tahtiin. Istumme paljussa, muistelemme menneitä ja katsomme tekemäni montaasivideon yläastevuosista videoprojektorin heijastamana. Öisin jään istumaan paljuun yksin juomieni kera enkä herää aamupalalle. Syytän univelkaa ja työstressiä, olenhan joutunut täälläkin valvomaan öitä työmurheita pohtien.

Sunnuntaina siivoilemme mökkiä ja oloni on hirveä. Käyn oksentamassa järvenrannassa pariin otteeseen, mutta elimistöni ei rauhoitu. Kaikki juomani ovat loppuneet ja julmetun kokoinen ahdistus kurittaa kurkkuani ja sisäelimiä. Olen yksi mitättömyys, vitsi, jolle nauretaan ja josta lapsuudenystäväni kertovat kotona puolisoilleen päivittelevän hupaisaan sävyyn kiitollisina siitä, etteivät joudu kulkemaan minun kengissäni.

Saunankuistilla on viinitonkka, jonka painon tarkistan pohjaa kouraisemalla. Tonkka on melkein täysi. Haen nopeasti mökiltä tyhjän puolentoista litran pullon, johon valutan tonkan sisällön. Ehkä tästä tuleekin ihan mukiinmenevä päivä.

Saunankuistilla on viinitonkka, jonka painon tarkistan pohjaa kouraisemalla. Tonkka on melkein täysi. Haen nopeasti mökiltä tyhjän puolentoista litran pullon, johon valutan tonkan sisällön. Ehkä tästä tuleekin ihan mukiinmenevä päivä.

Joku huutaa nimeäni ja nipistää minua poskesta. ”Me ollaan sun pihassa, miten sä tolleen nukahdit”, lapsuudenkaveri katsoo minua hämmentyneenä. Makaan poikkiteloin hänen autonsa takapenkillä viinillä täytettyä muovipulloa puristaen. ”Äh, sori. Varmaan joku auringonpistos”, yritän kakoa sanoja. Nousen penkiltä nopeasti ja laitan pullon vaivihkaa kangaskassiini. ”Kiitos tosi ihanasta viikonlopusta ja kyydistä, soitellaan!”, huikkaan ja kipitän pihan läpi lapsuudenkotiini. Helpotuksekseni koti on tyhjä ja heittäydyn vanhan huoneeni sängylle. Viiniä on vielä jäljellä ja toivon sen tuudittavan minut armollisen pehmeään uneen.

Kun herään, en tiedä mitä kello on tai missä olen. Tuntuu yöltä, mutta etäältä kuuluu puheensorinaa. Lapsuudenhuoneen valkoisella seinällä tanssii omituisten valoilmiöiden suo kuin raihnainen discopallo ja kuiskaavat äänet tavoittelevat minua. Olen kauhuissani ja pelkään saaneeni delirium tremensis -kohtauksen. Muistan, ettei pitkään jatkunutta juomista saisi lopettaa seinään ja siemaisen lämmintä viiniä pullosta. Se maistuu kissanhiekkalaatikolle, mutta rauhoittaa valo- ja ääni-installaatioiden leikin huoneessa. En jaksa enää, kuiskaan seinille. Ymmärrän, että olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta minun ei enää tarvitsisi juoda.

Äiti on ilmestynyt huoneen ovelle. ”Väsyttää sua tietysti mökkireissun jälkeen, mutta käytiin hakemassa sushia, jos söisit jotain”, hän kuiskaa ovenraosta. Nousen sängyltä ja napsautan valot päälle. ”Äiti.. musta tuntuu, että mä saatan olla alkoholisti. Tai en pelkästään saata vaan hyvin todennäköisesti oon. Ja mä taidan lähteä sellaiseen laitoshoitoon, Minnesota-hoitoon”, soperran äidille itkien.

Puheenaiheet Oma elämä Mieli Terveys

Tiiätkö mä oon sitä mieltä, että ei sun ole tarkoitus raitistua

Toukokuu saavuttaa viimeisiä päiviään, joissa aistii metronominomaista liikehdintää tasapaksusti eteenpäin. Parvekelasien pimeä on vaihtunut kesän pölykasvustoon, ja minun reviriini pienenee entisestään. Aamupäivät lounasajasta iltapäivän ensitunneille ovat vaikeimpia.

Saan käsittämättömiä raivokohtauksia ja huudan suljetun ikkunan takaa kiipeilytelineellä temppuileville lapsille, äidille puhelimessa ja terapeutille etäyhteyden päässä.

Saan käsittämättömiä raivokohtauksia ja huudan suljetun ikkunan takaa kiipeilytelineellä temppuileville lapsille, äidille puhelimessa ja terapeutille etäyhteyden päässä. Sisälläni kumpuava geysir rauhoittuu vasta iltapäivällä, jolloin laahustan lähikaupan lonkerohyllylle. Vielä muutama kuukausi sitten laittauduin kauppareissuja varten. Tervehdin jokaista myyjää iloisesti, pakkasin koriini myös päivällistarvikkeet ja jäin tavallisesti juttelemaan heistä vanhimman kanssa. Silloin pidin myös huolta siitä, etten hakisi lonkeroa kyseistä kaupasta useammin kuin kaksi kertaa viikossa. Muina päivinä tuli lähteä kilometrien päähän muualle.

Entisestä sovinnaisuudesta ei ole enää jäljellä kuin häpeää riippuva nyökkäys, jonka kohdistan myyjälle kassalla. Olen nakannut lonkeroiden joukkoon turvaruokaa, lihapasteijan ja jogurttijuoman. Useimpina päivinä en pysty syömään mitään. Pakkaan ostokseni keltaiseen muovikassiin ja kävelen läheisille kalliolle meren äärelle. Juon ensimmäisen tölkin esanssia ahneesti ja tunnen, kuinka toimintakyky palaa varpaiden- ja sormienpäitä lämmittäen.

Lahden ympärille kaartuu pröystäilevä rivistö linnoja ja toisinaan niiden järkähtämättömyyttä häiritsevät pisamaiset pariskunnat suppilautoineen ja kanootteineen. Täällä kaikki pariskunnat näyttävät sisaruksilta, täällä pyöräillään pyöräilyhousuissa töihin. Valeasuni, hillitty kesämekko, leveä hellehattu ja suuret aurinkolasit, luo yhteenkuuluvuutta, jonka turvallisuutta rikkoo vain räikeästi sisältönsä paljastava muovikassi. Keksin itselleni turvaksi vaihtelevia narratiiveja, joihin uskon usein itsekin. Olen aloittanut juuri kesälomani ja tulin nauttimaan sen ensisäteistä meren äärelle – loman yhteyteen sopii mitä parhaiten lonkero, hassutteleva meemijuoma.

Minulla ei taida olla enää mielikuvitusta tai haaveita. Olen kirjoittanut päiväkirjaani haaveiden katomisesta jo kaksi vuotta sitten seuraavasti:”Ei haaveita unohda, vaikka ne muuttavat muotoaan. Muistan melko tarkasti, milloin lakkasin haaveilemasta, silloin, kun uupumus työnsi ne raiteille, kuin takin taskusta tippuneen bussikortin tai lapasen. Lakkasin nukkumasta, koska haaveeni eivät enää syösseet minua turvallisen lämpöiseen koteloon, jossa oli olemassa vaihtoehto elämälleni, joka kului kohtaamatta varsinaisesti ketään. Kodissani asui ihminen, jonka kanssa vaihdoimme ajatuksia pyykinpesun aikatauluttamisesta ja päivällistoiveista, työpaikallani asui ihmisiä, joiden kanssa välttelin ajatusten vaihtamista kaikin keinoin. Iltaisin muodostin muhkuroilla olevalla kehollani painaumia kellastuneen sohvan arganzakankaaseen ja odotin seuraavaa tosi tv -jaksoa.”

Menneessä, päiväkirjamerkinnöissä ja puhelimen kuvagalleriassa, elämisen kautta yritän ymmärtää, mitä minulle on tapahtunut. Miten ja miksi unelmat katosivat?

Menneessä, päiväkirjamerkinnöissä ja puhelimen kuvagalleriassa, elämisen kautta yritän ymmärtää, mitä minulle on tapahtunut. Miten ja miksi unelmat katosivat? Kuusi vuotta sitten otetuissa kuvissa nauraa vieraassa maassa asuva ruskettunut tyttö, jolle maailma on juuri avautunut. Yhdessä kuvassa olen kumartunut kuiskaamaan jotain entiselle puolisolleni, joka katsoo minua kuin joulua. Kukaan ei ole pitkään aikaan katsonut minua kuin joulua.

Elämäntyylissäni kummallista on, että en haluaisi nähdä ketään, mutta yksinolo synnyttää minussa hiipivää kauhua täydellisestä vieraantumisesta. Soitan kaverilleni, jota tapaan nähdä useita kertoja viikossa ja pyydän hänet kallioille. ”Juodaanko me?”, kaveri tiedustelee. ”On mulla tässä muutama” ”Mä saan juoda seitsemän ja mun pitää lopettaa yhdeksältä, että pääsen konttorille”, kaveri vastaa. Hän aikoo juoda kaksitoista ja lopettaa yhdeltätoista, mutta tavoitteen julkilausuminen minulle tekee liikkeistä hyväksytympiä.

Samankaltainen seura tekee oloni hetkeksi paremmaksi. Kaverini juo varmasti enemmän kuin minä, hän se tässä päihdehoitoa tarvitsisi. ”Sisko haluaisi, että mä lähtisin päihdehoitoon kesäksi”, sanon. ”No siis, onhan sun juominen erilaista kuin vaikka mun. Sun juomisella on isompia seurauksia, haaverit on olleet aika vakavia. Mun juominen on sellaista hiljaisempaa”, kaveri vastaa huomion nopeasti itseensä kohdistaen. ”Mutta ei sun mun mielestä mihinkään laitoshoitoon tarvitse lähteä. Tiiätkö, mä oon sitä mieltä, että ei sun ole tarkoitus raitistua. Se on tietysti sellainen indeterministinen juttu, joten en voi olla asiasta aivan varma, mutta näin mä näen.”

Kaveri pitää huolen keskustelun jatkumisesta ja aiheet poukkoilevat paikallisen jalkapallojoukkueen huonon menestyksen ja kansainvälisen ympäristöliikkeen kansalaistottelemattomuuden oikeutuksen välillä. Tematiikka ei synnytä minussa minkäänlaisia tunteita, mutta jatkuva puhe rauhoittaa. ”Sä siis olet sitä mieltä, että mä en tarvitse hoitoa?”, varmistan kaverilta. ”Etkö sä vois vaan vähentää. Lopetat vaikka tän arkidokailun”, kaveri huokaisee. ”Säkin juot arkena”, intän vastaan. ”Kukaan ei ole vielä toistaiseksi ollut silti sitä mieltä, että mun olisi hyvä lähteä päihdehoitoon. Lähdetäänkö käymään baarissa?”

Istumme baarissa, johon suuntautuneita säännöllisiä vierailuja häpeän. Muistan taas narratiivien tärkeyden: visiitit pimeälle puolelle ovat sosiologisen mielikuvituksen käyttämistä. Ei minulla ole enää muita aseita jäljellä kuin tuo erottautumisstrategia. Katselen rollaattorilla liikkuvaa asiakasta, jonka kädessä on tippa ja sairaalaranneke. Minä olen aivan toista maata.

Talutan pyörääni baarin sulkemisajan jälkeen risteyksen läpi ja nousen sitten sen selkään. ”Kannattais varmaan taluttaa koko loppumatkakin”, huutaa viereisellä huoltoasemalla asioiva tankkaaja perääni. Se on viimeinen asia, jonka muistan.

Puheenaiheet Ruoka ja juoma Oma elämä Mieli