Syntymäpäiväjuhlat, juoppo tytär ja alkoholisti kaapista ulos

Herään säpsähtäen. Olen valunut yön aikana seinän ja petauspatjan väliin ja irrottaudun varovasti kotelostani. Suussa maistuu tahmealta ja päänsärky sekä kammottava aavistus siitä, että olen tehnyt jotakin peruuttamatonta kutittelevat tajuntaa. Pian on kesäkuu ja paljastava valo saa silmäni siristämään.

Tartun puhelimeeni lattialla, viisi vastaamatonta puhelua ja yli 20 viestiä. Muisti palaa jysähtäen ja mieleeni leijailee edellisen yön puhelu- ja viestimaraton. Sen jälkeen, kun olin ilmoittanut äidille  päihdehoitoon lähdöstä soitin samalla asialla koko lähipiirini, viisi läheisintä ystävää, läpi. Ei, ei, ei… Tämä on fiasko. Orastava alkoholismini on henkilökohtainen asia, jonka haluaisin piilottaa kuin hähmäiset aamuyöllä raapustetut puhelimeni muistiinpanokokoelmat.

Nyt olen, helvetti soikoon, lähettänyt jopa kollegalleni viestin, että ”olen hieman juoppoutunut ja lähden hoitoon”.

Nyt olen, helvetti soikoon, lähettänyt jopa kollegalleni viestin, että ”olen hieman juoppoutunut ja lähden hoitoon”. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että kollega on ennen kaikkea yksi läheisimmistä ystävistäni, mutta en usko hänellä olleen aavistustakaan ongelmastani, sillä emme yleensä edes juo yhdessä. Päässäni jumputtaa BEHMin Minä vai maailma -kappale.

”Verhot auki herätys häpeään
Ei maailmanloppua ois saatu tänäänkään
Kaduttaa miks mä menin kertomaan
Taipumuksistani tähän ongelmaan

Tällaisina aamuina kun pää ei pysy mukana
Mua pelottaa kumpi ensin sekoaa
Minä vai maailma”

En voi enää mitenkään selittää tai valehdella itseäni ulos kertomastani. Lähettämäni tilannekuvaukset ovat kaikessa julkeudessaan totta. Uskaltaudun avaamaan saapuneet viestit ja jokainen vastaus alleviivaa samaa sanomaa: päihdehoitoon lähteminen on ystävieni mielestä viisas ja rohkea päätös, jonka tukena he haluavat seistä. Yksikään ystävistäni ei ole yllättynyt siitä, että olen paljastunut alkoholistiksi.

Viimeinen viikko ennen hoitoon lähtöä käynnistyy. Päätän nähdä suurinta osaa ystävistäni – yksi heistä haluaa ”vetää kanssani viimeiset kännit”. Minun juomiseni pulppuaa melankolian säikeitä ja raastavaa luopumisen tuskaa. Makaan parvekkeella pulloni kanssa aamuun asti ja haaveilen, että alkoholia voisi pistää suonensisäisesti. Vihaan pulloani, vihaan sen katkeraa makua kitalaessa, inhoan jatkuvaa närästystä ja turpeaksi paisunutta vatsaani. Olen luovuttanut, olen voimaton eliksiirini edessä, mutta sairas tarve minussa odottaa edelleen, että humala tuntuisi samalta kuin niiden kepeää puhetta ja uskomattomia sattumia täynnä olevien iltojen aikana. Miksi juominen ei tunnu enää samalta?

Äiti ja sisko toivovat, että kykenisin olemaan nämä vilkkaasti ohi lipuvat päivät ilman alkoholia. Mutta ei heidän sisällään pala sama liekki kuin minulla, eivät he ymmärrä, etten ole yksinkertaisesti toimintakykyinen ilman alkoholia. Kuulen, kun he keskustelevat keskenään voiko cateringia kieltää tarjoilemasta alkoholia minulle äidin syntymäpäiväjuhlilla.

Kuulen, kun he keskustelevat keskenään voiko cateringia kieltää tarjoilemasta alkoholia minulle äidin syntymäpäiväjuhlilla.

Äidin syntymäpäiväjuhlien aamuna herään ennen muita ja hiivin alakertaan tutkimusmatkalle. Kaikki juomani ovat jälleen juotu, tärisen vallattomasti ja epäilen katkokäveleväni, sillä joudun nojaamaan portaiden kaiteeseen tukea ottaakseni. Avaan keittiön kaapeista ylimmän, jossa tiedän äidin säilyttävän juomia, joita hän ei koskaan aiokaan nauttia. Nappaan hyllyltä glögipullon (vuosimallia 2012) ja tyhjennän sen sisällön huoneessani vichypulloon. Tunnen itseni varsinaiseksi mätäpaiseeksi, eltaantuneen ja luhistuneen moraalin tuotteeksi; olen odottanut juhlia jo pitkään, mutta sabotoin itseäni juomalla aamupalaksi huoneenlämpöistä glögiä. Vaikka tiedän nyt nimekseni alkoholistin, en silti ymmärrä miksi se vaikuttaa minussa näin. Miksi en voi olla juomatta edes äidin syntymäpäivänä?

Muutama kuukausi sitten tilattu mekko näyttää päälläni irvokkaalta. Vaaleanpunainen ei pue minua ja korostaa punoittavien kasvojen turvotusta. Mekko kiristää vyötäröltä ja on aivan liian paljastava. Yleisvaikutelma on suttuinen ja halpa. Lätkin kasvoihini leveällä pensselillä peitevoidetta ja saan onnekseni hiukseni aseteltua niin, etteivät päänahkaa kiertävät arvet näy. Nyt tärkeintä on selvitä tästä päivästä ja pysytellä mahdollisimman näkymättömänä.

Juhlat ovat kauniit puutarhajuhlat ja kesäyön iltaa valaisevat paperilyhdyt. Vieraiden kasvoilla läikähtelevä ilo tahdittaa ohjelmaa ja halauksissa aistii jälleennäkemisen lempeyden. Minun sisintä kalvaa musta ja kiire, kun piipahdan säännöllisen väliajoin varastohuoneessa juomassa olutta. Hymyily saa purentalihakseni kipeiksi ja tunnen verhoutuneeni naamioon, jonka takana kannan raskasta salaisuutta.

Ystäväni Joakim* on saapunut seurakseni juhliin. Hän vaikuttaa viihtyvän, ja hetken minullakin on hauskaa, kun osallistumme tiiminä Kahoot-visaan. Äiti on toivonut puhetta, jonka lausuntavuorossa olen seuraavaksi. Puhun äidin empaattisuudesta ja sydämestä, josta on aina riittänyt rakkautta naapurinkin lapsille. Jostain syystä olen saanut päähäni, että äidin hartain toive on lauluesitys juhlassa ja lurautan puheen päätteeksi täysin äänialalleni sopimattoman kappaleen aivan liian korkealta. Ääni pettää kertosäkeessä ja versiointi kuulostaa yläasteen jumppasalissa lauletulta karaokelta. ”Ehkä ne taustat oli vähän liian kovalla”, Joakim pohtii esityksen jälkeen palautetta tiedustellessani.

Yöllä kävelemme takaisin hotellille, josta suurin osa vieraista on varannut majoituksen. Oksennan matkalla ojaan ja itken sitä, että oksensin, vaikka en ole edes humalassa. Huoneessa kinuan, että voisimme avata vielä viinipullon, mutta Joakim näkee sen tarpeettomaksi. ”Enää huominen ja sitten sä olet hoidossa. Tuntuu oudolta”, Joakim sanoo ennen kuin käymme nukkumaan.

*Tulen teksteissäni puhumaan joistakin raitistumiseeni vahvasti kontribuoineista henkilöistä nimellä selkeyden vuoksi, mutta olen luonnollisesti muuttanut nimet tunnistamattomiksi.