Tiiätkö mä oon sitä mieltä, että ei sun ole tarkoitus raitistua
Toukokuu saavuttaa viimeisiä päiviään, joissa aistii metronominomaista liikehdintää tasapaksusti eteenpäin. Parvekelasien pimeä on vaihtunut kesän pölykasvustoon, ja minun reviriini pienenee entisestään. Aamupäivät lounasajasta iltapäivän ensitunneille ovat vaikeimpia.
Saan käsittämättömiä raivokohtauksia ja huudan suljetun ikkunan takaa kiipeilytelineellä temppuileville lapsille, äidille puhelimessa ja terapeutille etäyhteyden päässä.
Saan käsittämättömiä raivokohtauksia ja huudan suljetun ikkunan takaa kiipeilytelineellä temppuileville lapsille, äidille puhelimessa ja terapeutille etäyhteyden päässä. Sisälläni kumpuava geysir rauhoittuu vasta iltapäivällä, jolloin laahustan lähikaupan lonkerohyllylle. Vielä muutama kuukausi sitten laittauduin kauppareissuja varten. Tervehdin jokaista myyjää iloisesti, pakkasin koriini myös päivällistarvikkeet ja jäin tavallisesti juttelemaan heistä vanhimman kanssa. Silloin pidin myös huolta siitä, etten hakisi lonkeroa kyseistä kaupasta useammin kuin kaksi kertaa viikossa. Muina päivinä tuli lähteä kilometrien päähän muualle.
Entisestä sovinnaisuudesta ei ole enää jäljellä kuin häpeää riippuva nyökkäys, jonka kohdistan myyjälle kassalla. Olen nakannut lonkeroiden joukkoon turvaruokaa, lihapasteijan ja jogurttijuoman. Useimpina päivinä en pysty syömään mitään. Pakkaan ostokseni keltaiseen muovikassiin ja kävelen läheisille kalliolle meren äärelle. Juon ensimmäisen tölkin esanssia ahneesti ja tunnen, kuinka toimintakyky palaa varpaiden- ja sormienpäitä lämmittäen.
Lahden ympärille kaartuu pröystäilevä rivistö linnoja ja toisinaan niiden järkähtämättömyyttä häiritsevät pisamaiset pariskunnat suppilautoineen ja kanootteineen. Täällä kaikki pariskunnat näyttävät sisaruksilta, täällä pyöräillään pyöräilyhousuissa töihin. Valeasuni, hillitty kesämekko, leveä hellehattu ja suuret aurinkolasit, luo yhteenkuuluvuutta, jonka turvallisuutta rikkoo vain räikeästi sisältönsä paljastava muovikassi. Keksin itselleni turvaksi vaihtelevia narratiiveja, joihin uskon usein itsekin. Olen aloittanut juuri kesälomani ja tulin nauttimaan sen ensisäteistä meren äärelle – loman yhteyteen sopii mitä parhaiten lonkero, hassutteleva meemijuoma.
Minulla ei taida olla enää mielikuvitusta tai haaveita. Olen kirjoittanut päiväkirjaani haaveiden katomisesta jo kaksi vuotta sitten seuraavasti:”Ei haaveita unohda, vaikka ne muuttavat muotoaan. Muistan melko tarkasti, milloin lakkasin haaveilemasta, silloin, kun uupumus työnsi ne raiteille, kuin takin taskusta tippuneen bussikortin tai lapasen. Lakkasin nukkumasta, koska haaveeni eivät enää syösseet minua turvallisen lämpöiseen koteloon, jossa oli olemassa vaihtoehto elämälleni, joka kului kohtaamatta varsinaisesti ketään. Kodissani asui ihminen, jonka kanssa vaihdoimme ajatuksia pyykinpesun aikatauluttamisesta ja päivällistoiveista, työpaikallani asui ihmisiä, joiden kanssa välttelin ajatusten vaihtamista kaikin keinoin. Iltaisin muodostin muhkuroilla olevalla kehollani painaumia kellastuneen sohvan arganzakankaaseen ja odotin seuraavaa tosi tv -jaksoa.”
Menneessä, päiväkirjamerkinnöissä ja puhelimen kuvagalleriassa, elämisen kautta yritän ymmärtää, mitä minulle on tapahtunut. Miten ja miksi unelmat katosivat?
Menneessä, päiväkirjamerkinnöissä ja puhelimen kuvagalleriassa, elämisen kautta yritän ymmärtää, mitä minulle on tapahtunut. Miten ja miksi unelmat katosivat? Kuusi vuotta sitten otetuissa kuvissa nauraa vieraassa maassa asuva ruskettunut tyttö, jolle maailma on juuri avautunut. Yhdessä kuvassa olen kumartunut kuiskaamaan jotain entiselle puolisolleni, joka katsoo minua kuin joulua. Kukaan ei ole pitkään aikaan katsonut minua kuin joulua.
Elämäntyylissäni kummallista on, että en haluaisi nähdä ketään, mutta yksinolo synnyttää minussa hiipivää kauhua täydellisestä vieraantumisesta. Soitan kaverilleni, jota tapaan nähdä useita kertoja viikossa ja pyydän hänet kallioille. ”Juodaanko me?”, kaveri tiedustelee. ”On mulla tässä muutama” ”Mä saan juoda seitsemän ja mun pitää lopettaa yhdeksältä, että pääsen konttorille”, kaveri vastaa. Hän aikoo juoda kaksitoista ja lopettaa yhdeltätoista, mutta tavoitteen julkilausuminen minulle tekee liikkeistä hyväksytympiä.
Samankaltainen seura tekee oloni hetkeksi paremmaksi. Kaverini juo varmasti enemmän kuin minä, hän se tässä päihdehoitoa tarvitsisi. ”Sisko haluaisi, että mä lähtisin päihdehoitoon kesäksi”, sanon. ”No siis, onhan sun juominen erilaista kuin vaikka mun. Sun juomisella on isompia seurauksia, haaverit on olleet aika vakavia. Mun juominen on sellaista hiljaisempaa”, kaveri vastaa huomion nopeasti itseensä kohdistaen. ”Mutta ei sun mun mielestä mihinkään laitoshoitoon tarvitse lähteä. Tiiätkö, mä oon sitä mieltä, että ei sun ole tarkoitus raitistua. Se on tietysti sellainen indeterministinen juttu, joten en voi olla asiasta aivan varma, mutta näin mä näen.”
Kaveri pitää huolen keskustelun jatkumisesta ja aiheet poukkoilevat paikallisen jalkapallojoukkueen huonon menestyksen ja kansainvälisen ympäristöliikkeen kansalaistottelemattomuuden oikeutuksen välillä. Tematiikka ei synnytä minussa minkäänlaisia tunteita, mutta jatkuva puhe rauhoittaa. ”Sä siis olet sitä mieltä, että mä en tarvitse hoitoa?”, varmistan kaverilta. ”Etkö sä vois vaan vähentää. Lopetat vaikka tän arkidokailun”, kaveri huokaisee. ”Säkin juot arkena”, intän vastaan. ”Kukaan ei ole vielä toistaiseksi ollut silti sitä mieltä, että mun olisi hyvä lähteä päihdehoitoon. Lähdetäänkö käymään baarissa?”
Istumme baarissa, johon suuntautuneita säännöllisiä vierailuja häpeän. Muistan taas narratiivien tärkeyden: visiitit pimeälle puolelle ovat sosiologisen mielikuvituksen käyttämistä. Ei minulla ole enää muita aseita jäljellä kuin tuo erottautumisstrategia. Katselen rollaattorilla liikkuvaa asiakasta, jonka kädessä on tippa ja sairaalaranneke. Minä olen aivan toista maata.
Talutan pyörääni baarin sulkemisajan jälkeen risteyksen läpi ja nousen sitten sen selkään. ”Kannattais varmaan taluttaa koko loppumatkakin”, huutaa viereisellä huoltoasemalla asioiva tankkaaja perääni. Se on viimeinen asia, jonka muistan.