Sektio

Minulle oli siis varattu synnytyspelon vuoksi suunniteltu sektio Naistenklinikalle perjantaina 1.7.. Edellisenä päivänä muutimme ja muutto vei kokonaisuudessaan niin kauan, että pääsimme nukkumaan vasta puolen kolmen aikaan yöllä ja aamulla täytyi olla kello yhdeksän labrassa ja siitä kirjautua sairaalaan. Univelka ei painanut, koska jännitin niin kovasti tulevaa. Heräsin aamulla ennen herätyskelloa ja vetäisin sairaalan tukisukat jalkaan. Yritin keskittyä ihanaan aurinkoiseen aamuun ja nauttia uusista maisemista ja tietenkin ikuistaa viimeisen mahakuvan. 

Labrassa kesti ja kesti, kun oli jotakin vuoronumerohässäkkää ja olin jotenkin tippunut välissä pois jonosta. Lopulta sain kuitenkin annettua viimeiset näytteet ja pääsin vihdoinkin ilmoittautumaan Naistenklinikan osasto 52:sen kansliaan. Olin päivän neljästä sektiosta viimeinen ja odottavan aika todellakin tuntui ikuisuudelta. Lopulta tuli kutsu sektion valmisteluhuoneeseen ja petiin makaamaan vauvan sydänkäyriä tarkastelemaan. Siinä menikin niin kauan, että aloin olla väsymyksestä hämärän rajamailla ja kätilö tulikin odotettua aiemmin hakemaan minua leikkaussaliin. Tässä vaiheessa mies oli huitelemassa vielä hoitamassa asioita, kun luulimme, että aikaa menee paljon kauemmin. Soitin Pyrylle ja käskin tulla niin nopeasti, kun vain pääsee.

Tunsin kamalaa pakokauhun tunnetta kävelymatkalla leikkaussaliin. Pidättelin pelon kyyneleitä ja nieleskelin hädissäni. Pelko, väsymys, nälkä ja jano todellakin tekivät tehtävänsä, tunsin olevani kuin joku haamu tai varjo. Istahdin leikkauspöydän reunalle ja sitten alettiin asentaa tarkkailulaitteita, tippaa, verenpainemittausta ja pelkäämääni selkäydinpunktiota. Olin jotenkin tehnyt siitäkin sellaisen mörön, mutta kun puudutus oli toiminut, tunsin itse puntiossa vain painetta ja pientä rutinaa, en ollenkaan kipua ja tiesin, että nyt alkaa helpottaa, kun tunto lähtee. Tärisin ja hengittelin pintapuolisesti kylmissäni, kun henkilökunta ympärilläni hääri töissään. Leikkaussalin lääkärit, hoitajat ja kätilöt olivat kyllä aivan mahtavia! Nuorekas tiimi, jotka puhuivat koko ajan ystävällisesti ja selittivät mitä tekivät ja minulle tuli vihdoin luottavainen fiilis, että kyllä tämä tästä! Pyryä ei näkynyt missään, kun itse makasin jo tunnottomana pöydällä ja kirurgi tuli esittäytymään. Viime hetkellä ennen leikkauksen aloittamista kuulen mieheni äänen ja pelko alkoi helpottaa niin paljon, että pystyin kuittaamaan hänelle, että kas, pääsit tulemaan! Silloin henkilökuntakin huomasi, että olen rentoutuneempi ja alkoivat heittää läppää minulle ja keskenään, mikä kevensi ihanasti tunnelmaa.

Viimein itse operaatio alkoi ja kipua en tuntenut ollenkaan. Vain vellomista, runtelua, painelua ja heiluttelua. Anestesialääkäri istui vieressäni ja selosti koko ajan mitä tapahtuu ja miksi tuntuu miltäkin ja lopulta kuulin kirurgin sanovan, että synnytys lähestyy. 12.42 kuulen, kun vauvani päästää ensimmäiset rääkäisynsä ja minua alkaa naurattaa. Meille näytetään veristä ja eritteistä pientä pötköä ja Pyry pyydetään putsaamaan vauvaa ja leikkaamaan napanuoraa, mikä kuulema oli niin sitkeä, että sitä joutui oikein kunnolla sahaamaan. Olin ajatellut, että minua ahdistaisi ottaa vastasyntynyt vauva rinnalleni siinä heti, että tarvitsisin vähän aikaa sulatella tilannetta, mutta kun minulta kysyttiin, että otanko vauvan, en miettinyt hetkeäkään. Antakaa tänne jo se vauva! Siinä me Pyryn kanssa ihmettelimme ja ihastelimme pientä pötköämme samalla kun minua parsittiin kasaan. Naureskelimme ja ihastelimme ja kirurgi sanoi, että heilläkin on hauskaa tehdä töitä, kun kohtu heiluu naurun mukana.

Seuraavaksi perheemme kärrättiin heräämöön, jossa saimme ihastella vauvaa ja Pyry sai lasillisen kuohuvaa. Minä olin onnesta (ja morfiinista) soikeana ja saimme kuulla, että saisimme perhehuoneenkin! Olin luullut, että sektiolla synnyttävät saavat huonommin perhehuoneen, koska se vaatii enemmän henkilökunnalta tarkkailua ja koska olin ymmärtänyt, että Naistenklinikalla perhehuoneita olisi vähemmän. Tämä tieto vielä kruunasi päivän, kun tiesin, että saamme olla koko sairaalassa olon yhdessä omalla porukalla.

Minulle jäi siis sektiosta toimenpiteenä todella myönteinen kokemus aivan ihanan henkilökunnan ja kivuttomuuden vuoksi. Kirjoittelen vielä erikseen myöhemmin operaatiosta toipumisesta.