Luultavasti lähestyvä synnytys huolettaa jokaista äitia edes jossakin raskauden vaiheessa. Oma pelkoni on ollut alusta asti ylitsepääsemätöntä pakokauhua aiheuttava. Kun aloimme kokeilla onnistummeko kasvattamaan perhettä, en huolehtinut asiasta kovinkaan paljon. Tunsin perheitä, joissa lasta oli toivottu ja yritetty vuosia ja itse olin ajatellut elää koko elämäni tyytyväisenä ilman jälkikasvua. Jotenkin siitä johtuen tuntui, että en ehkä olisi ansainnut tulla raskaaksi, mutta pari kuukauden jälkeen pillereiden lopettamisesta kuukautiset olivat myöhässä ja lopulta raskaustesteihin ilmestyi kaksi viivaa ilmaisemaan positiivista testitulosta. Hätä, paniikki, pakokauhu.

Soitin neuvolaan ja sovimme tapaamisen muutamien viikkojen päähän. Tässä vaiheessa pelkäsin vuorotellen keskenmenoa ja lopulta synnytys alkoi hiipiä konkreettisempana mieleen. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä kaikki hätä nousi pintaan ja purskahdin oikein kunnon lammasitkuun, kun terveydenhoitaja kysyi kuinka olen voinut. Paruin lohduttomana, kun hoitaja kysyi, että mitä eikö tämä ole iloinen asia? Eikö lapsi ollut kuitenkin toivottu? Mieheni selitti, että on toivottu iloinen uutinen, mutta… Sain soperrettua, että kuinka pelkään tätä kaikkea, en minä osaa tätä äitijuttua, ahdistaa neuvolan ilmoitustaulujen ripulikurssit ja äiti-lapsiryhmät sekä en pysty synnyttämään!

Ehkä moni muukin tuleva äiti on jo ensimmäisellä tapaamisella yhtä rajusti hädissään, koska aloimme heti keskustelemaan vaihtoehdoista ja elektiivisesta sektiosta, keisarinleikkauksesta ja sain lähetteen pelkopolille. Paniikki paheni viikkojen kuluessa ja heräilin yöllä hätääntyneenä ajatuksiin ’apua, olen raskaana – en pysty synnyttämään!’. Kampaajan työssäni pystyin onneksi keskustelemaan naisten kanssa tilanteestani ja sain hyvää vertaistukea, mutta sitten sain kuulla myös yllättävän paljon voimakasta sektiovastaisuutta. Siitä lähtien aloin pitämään jo syvällä sisimmässsä tehtyä synnytystapavalintaani omana tietonani ja puhuin vain lasketusta syntymäajasta.

Kävin lopulta pelkopolilla kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla tapaaminen tuntui hieman inkvisitiotyyppiseltä, kun astuin huoneeseen missä lääkäri, kätilö sekä kätilöopiskelija odottivat ja keskustelu oli hyvin sektiovastainen. Minua peloteltiin riskeillä ja sillä, että kuka maksaa, jos saan vaikka jonkun infektion ja olen kuukausia sairaalahoidossa. Kuuntelin kärsivällisesti, mutta kysyin vielä loppuun, että pitääkö minun jatkaa nyt sitten tätä stressiä ja panikointia, että onko minulla edes mahdollisuutta saada sektiota perustuen vain omaan henkilökohtaiseen ahdistukseeni ilman mitään terveyteen perustuvaa syytä. Ei kai kukaan vapaaehtoisesti suureen leikkaukseen halua! Lääkäri myönsi, että elämme sivistysvaltiossa, että ei kukaan minua voi pakottaa synnyttämään alateitse, mutta he toivoisivat, että muuttaisin vielä mieleni tutustuttuani riskeihin.

Toisella tapaamisella paikalla oli synnytyspelkoihin erikoistunut aivan ihana kätilö! Hän korosti koko ajan äidin oikeuksia ja sitä, että molemmat tavat ovat ihan yhdenvertaisia tapoja saattaa lapsi maailmaan ja että kukaan ei saisi väheksyä, arvostella tai kritisoida valintaani. En saisi tunteaa syyllisyyttä siitä, että synnyttämiseen liittyvät pelkoni ovat niin voimakkaita etten vain pysty siihen tai en saisi tuntea oloani sellaiseksi, että miksi pitää tehdä lapsia, jos ei uskalla synnyttää perinteisellä tyylillä. Tästä tapaamisesta jäi aikaisempaa luottavaisempi olo ja hyvä mieli.

Viimeinen tapaaminen oli (eri) lääkärin ja kätilön kanssa raskausviikolla 35+6 tehty synnytystapa-arviointi, jonka aikana minua ei yritetty enää ylipuhua. Lääkäri vain varmisti, että onko mieleni muuttunut ja kuinka haluan edetä. Selkeästikään mieleni ei ollut muuttunut ja vaikka myös leikkaus on alkanut ahdistaa minua, niin sen pystyn prosessoimaan ajatuksissani, kun taas alatiesynnytys on täysin pakokauhua aiheuttava tilanne. Lääkäri pahoitteli, että ajanvaraus keisarinleikkaukseen menee aina näin myöhäiselle ajankohdalle aiheuttaen synnytyspelkoisille turhaa paniikkia ja että varaamme ajan nyt heti ja halutessani heti raskausviikolle 39+0, jos silloin vain on vapaita aikoja. Taakka putosi harteiltani, kun sain merkitä kalenteriin päivän, jonka jälkeen tämä vaihe on ohi! 

Enää kaksi viikonloppua miehen kanssa kahdestaan, sitten meitä on kolme ihmistä siitä eteenpäin! Ajatus innostaa, kauhistuttaa, ilahduttaa, pelottaa. Kaikki ajatukset ovat vielä ihan sekaisin ja sektiota edellisenä päivänä me vielä muutamme uuteen kotiin, joten ajatuksien lisäksi vielä tavaratkin ovat ihan täyden kaaoksen vallassa… Kuukauden päästä kaiken pitäisi kuitenkin olla jo aivan toisin: meillä pitäisi olla pieni pötkö sylissä ja huonekalujen oikeilla paikoillaan uudessa kodissa.