Tein eilen uudenvuodenlupauksen. Päätin (taas kerran riittämättömien rahojen, unohtuneiden eräpäivien ja huomautusmaksujen kanssa tuskaillessani), että tästä alkaen maksan laskut ajallaan. Olen 32-vuotias, enkä vieläkään osaa huolehtia raha-asioistani itse. Nyt aloitan.
Sitten kuulin, että rakas ystäväni oli melkein kuollut. Voisi olla kuollut. Oikeastaan olikin jo hetken kuollut. Ihana, valoisa, lempeä ja elämänhaluisin kaikista tapaamistani ihmisistä.
Sillä ihmiset kuolevat. Ihan kaikki. Siksi ihmiset voivat kuolla. Ihan koska tahansa. Ja kun joku kuolee, hän vie mukanaan täysiä maailmoja, jotka eivät enää koskaan herää henkiin. Uskokaa minua, minä tiedän.
Siihen verrattuna on ihan sama, maksaako sähkölaskun ajallaan vai kuukauden myöhässä.
Siksi tein tänään uuden uudenvuodenlupauksen. Tästä alkaen sanon ihmisiä rakkaiksi entistä useammin. Puhun ääneen muistakin tunteista. Tapaan ihmisiä silloinkin, kun mieluummin käpertyisin yksin peiton alle ja unohtaisin maailman (viikoiksi tai kuukausiksi – molempia tapahtuu). Olen lempeämpi ja avoimempi niille, joita en vielä tunne. Pyydän sen yhden kivan tyypin treffeille (ehkä jo tänään).
Ja vielä: menen ensiapukurssille. Jonain päivänä minä saatan olla vastuussa jonkun toisen rakkaan hengestä.
