Rakkauden aerobicia
Jo ensimmäisenä maanantaipäivänä Kambodzassa, pääsimme suunnittelemaan nuorisokeskuksella tulevaa ohjelmaani. Alkuun ideat minun oppitunneista, eivät innostaneet minua, sillä moni niistä ei kuulunut vahvuuksiini. Sain kertoa heille rehellisesti toiveistani ja ajatuksistani, jolloin mainitsin rakkauden liikuntaan ja sen ohjaamiseen. Suomalainen ohjaajani sai siitä erinomaisen idea – voisin ohjata aerobicia. Innostuin siitä välittömästi, ja myös nuorisokeskuksen työntekijät pitivät ideaa mielenkiintoisena.
Pienenä tyttönä, minun unelma ammattini oli jumppaohjaaja ja hieman vanhempana liikunnanopettaja. Kutsuin naapurin tytön meille kylään joka keskiviikko, ja pidin hänelle jumpan. Kappalevalinnat tulivat isosiskon-, sekä – veljen musiikintuntien ladatuista cd-levyistä, joissa oli käsitelty poliittisia kappaleita. Ymmärtämättä sanojen merkityksiä, jumppasimme niin kommunistilaulujen, kuin työväen musiikin tahtiin. Oli siinä vanhemmilla selittämistä meille, mitä lauluissa todella lauletaan…
Olen aina rakastanut jumppaamista. Musiikkiliikunta oli tärkeä harrastus ala-asteikäisenä, ja myöhemmin tykkäsin käydä äidin mukana kansalaisopiston jumpissa. Viime vuosina olen tehnyt kuntopiirejä, aerobicia ja erilaisia lihankuntojumppia Youtuben – kanavien avulla, ja nauttinut kuntokeskusten ryhmäliikunnoista. Edelleenkin jossakin sisimmässäni on toive, jos pääsisin ohjaamaan ryhmäliikuntaa muille. Välillä olen jopa miettinyt, että kouluttautuisin liikunnanohjaajaksi, luonto-ohjaajan ammatin rinnalle, jolloin voisin yhdistää ammatteja.
Viime syksyn ensimmäinen aerobic-tunti.
Viime syksynä toteutin jo yhden unelmistani, kun pääsin ohjaamaan luokkalaisilleni aerobic- tunnin. Sen tekeminen ja ohjaaminen oli todella ihanaa! Rakastin sitä, kun sai tsempata muita tekemään kovemmin, ohjaamaan mieleisiin kappaleisiin sopivan tehoisia liikkeitä ja tuomaan myös armollisuuden, kehontuntemisen ja itsetunnon näkökulmia.
Toisinaan olen miettinyt, että aerobistakin saa hyvin sielunhoitavaa ja hengellistä. Liian paljon, meille tuputetaan vain fittnes- näkökulmaa, suorittamista, täydellisyyden tavoittelua ja tiettyyn muottiin pistämistä, kun puhutaan aerobicista yms. Kuitenkin, meidän kehomme, on meidän temppelimme, meidän ruumiimme ja meidän sielumme kotimme täällä maanpäällä. Se on se, minkä Jumala on meille kullekin sopivaksi luonut. Eikö se ansaitsisi rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa, piiskaamisen sijaan? Kehomme on myös se, joka reagoi kaikkeen mielemme ja tunteiden asioihin. Kehomme reagoi ahdistukseen, suruun, iloon ja rakkauteen omin tavoin. Jos emme tunne kehomme signaaleja, on meidän hankala tuntea tunteitamme ja hallita, sekä kanavoida niitä oikein.
Kun olin pitänyt elämäni ensimmäisen virallisen aerobic tunnin, käskin nuorten mennä selin makaamaan. Toinen pareista otti pallon, hieroi toisen jäseniä ja siunasi häntä. Teimme loppuun harjoituksen, jossa jokainen makasi silmät kiinni, kuunnellen rukoustani. Kiitos jaloistani, koska… Kiitos mahastani koska… Kiitos sydämestäni koska… Kävimme läpi jokaisen kehomme jäsenen, ja sisäelimiämme myös, ja mielessä kiitimme sanojen avulla niistä. Se on rakkautta. Se on rakkautta kehoamme ja Luojaamme kohtaan. Se on arvostusta ja kunnioitusta, sitä temppeliä kohtaan, joka kantaa meitä päivittäin, suoltaa meidän ravintomme, vie meidät paikasta toiseen, sisältää ajatuksemme ja tunteemme. Se on ruumiimme, joka ansaitsee rakkauden ja kunnioituksen. Pidetään kehostamme huolta – rakkaudella.
