Aerobicia khmereille ja kehonkuvapohdintoja

Viime torstaina pukeuduin treenivaatteisiin ja istahdin nuorisokeskuksen sohvalle. Kello läheni puolta kuutta, eikä keskuksella ollut ketään muita kuin minä ja kaksi kollegaani. Tulisiko taas päivä, jolloin tänne ei saapuisi ketään nuoria? Kello meni yli puolen, ja kahtakymmentä vaille työkaverini sanoi, että mennään ylös valmistautumaan. Ihmettelin hieman epätoivoisena, mitä menisimme valmistautumaan, sillä aerobicin olisi pitänyt alkaa puolelta.

Laitoimme laitteet päälle, ja kellon liikkuessa varttia vaille, kurkisti hallin ovelle pieni khmer – tyttö innoissaan. Olin innoissani ja aloimme marssia toisiamme vastapäätä. Ensimmäisen kappaleen puolivälissä, ovelle tuli kurkistamaan toinen tyttö, ja kohta tuli kolmas. Olin hämmentynyt ja kiitollinen. Khmer aikakäsitykset ovat erilaiset kuin Suomessa. En todellakaan uskonut kahtakymmentä vaille kuusi, että meillä olisi aerobicia, mutta täällä on normaalia tulla puolituntiakin myöhässä tunnille. Hieman turhauttavaa länsimaalaiselle, mutta tähän on totuttava ja sopeuduttava.

Jumppasimme porukalla 45 minuuttia. Lihaskunto-osuudet olivat todella raskaita tytöille, mutta innoissaan he silti yrittivät. Punnerruksia ei kaikki uskaltaneet tehdä, sillä he pelkäsivät lihaksia. Tämä järkytti minua henkisesti. Tässä maassa (ja aika monessa muussakin aasian maassa) on ihmisillä hyvin vääristynyt kuva naiseudesta ja mieheydestä. Naiset haluavat olla sairaalloisen laihoja ja tikkuja, ja pelkäävät lihaksia ja lihavuutta. Myös miehillä on paljon itsetunto-ongelmia, ainakin heillä joita olin tavannut. Se kuulosti hirveälle. Nämä tytöt olisivat Suomessa passitettu hoitoon, mutta he halusivat olla laihoja. Kerroin heille, että Suomessa ajatellaan sen olevan epäterveellistä. Ennenkaikkea se ihmetyttää, että näissä maissa kärsitään myös ruuasta ja nälästä, ja silti he haluavat olla laihoja. Olen kuullut, että afrikassa ihmiset ihailevat ihmisiä, jotka ovat normaalipainoisia ja hieman ylipainoisia, sillä he näkevät sen terveellisenä. Vau, sinä olet saanut ruokaa! Olen kuullut, heidän huudahtavan. Miksi näin ei ole aasiassa?

Jumppaamisen päälle yritin rohkaista tyttöjä arvostamaan itseään. Muistamaan, että heidän kehonsa oli ainoa heidän kehonsa. Että tätä urheilua tehtiin ilosta ja rakkaudesta itseen, ei muokatakseen kehoa. Halusin heidän tietävän, että olisi terveellisempää olla hieman isompi. Toivon, että jotakin jäisi tästä heidän mieliinsä.

Vaikka ennakkoon jännitin aerobicia, sillä en tiennyt miten khmeriläiset siihen suhtautuisivat, olivat tytöt innoissaan ja tyytyväisiä. Täällä kun aerobicin ajatellaan olevan vain käsien heiluttelua, tai tanssia tai lähellä joogaa. Länsimäinen käsitys aerobicille on heille vieras.

 

salilla_0.jpg

 

Olen iloinen ja kiitollinen, että olen saamassa aloittaa uutta oppituntia nuorisokeskuksella. Näen, että tälle on tarvetta täällä. Nuorille liikunta on uusi juttu ja heidän käsityksissään itsestään on monia vääristymiä. Ennenkaikkea toivon, että voisin olla antamassa aerobicin kautta heille tervettä käsitystä naiseudesta, mieheydestä – jos miehiä sinne tulee, ja siitä, mihin kehomme on tarkoitettu. Haluaisin tuottaa heille tunteen, miten liikunta voi tuottaa iloa ja riemua. Tämä on haaste, ja iso haaste myös itselleni, koska olen kamppailut samojen asioiden kanssa. Se on haaste, joka aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta, mutta toivon, etten tartuta itseeni vääriä ajatuksia, vaan pystyisimme taistelemaan itseni ja tyttöjen puolesta.

Hyvinvointi Liikunta Matkat Työ

Työtön työntekijä

Olen tottunut ajatuksiin, että pitää suorittaa ja tehdä töitä mahdollisimman paljon. Aikaisemmin kärsin suorittamisen tuomasta painosta sairastuttuani siitä, ja sen jälkeen olen alkanut arvostaa lepoa ja ”Ei” – sanan käyttöä enemmän. Olen enemmän kuunnellut, mikä todella on minulle hyödyksi, missä voin levon kautta auttaa muita, enkä vain sen mukaan, mihin pyydetään ja mikä kuulostaa ”ihan kivalle”. Joku voisi ajatella, että pitäähän ihmisen töitä tehdä, mutta töistäkin voi nauttia, kun sitä tekee sopivasti.

Minut kuitenkin yllätti se, miten paineistettu ja odotuksia täynnä olin tänne tullessani. Olin mielessäni kuvitellut itseni Kambodzaan niinä tunteina ja reaktioina, mihin olin tottunut aiemmin elämässäni. Kuvittelin itselleni tietyt tehtävät täällä, joita suorittaisin. Muuttaisin ihmisten elämiä, saisin aikaa hyvää muutosta, ystävystyisin ja saisin tehdä iloiten töitä. Tein Kambodzasta ja itsestäni purkin, jota ajattelin hallitsevani ja tuntevani.

Tänne tullessani, kohtasin kuitenkin todellisuuden, joka oli erilainen. En innostunut uusista asioita ja hypellyt energisen iloisesti. En tehnyt positiivisella mielellä työtä, joka toisi tuloksia. Olin alakuloinen, sisäisesti tyhjä ja ihmisiä kohdatessani jäässä. Olin viikkoja hillitty, asiallinen ja yltiö rauhallinen, joka tuntui vieraalle persoonalle. Kyllä, ihmisellä on erilaisia rooleja, ja minäkin muutun asiallisissa työtehtävissä suhteessa jos olisin ystävien kanssa. Mutta jos epänormaali rooli tila jatkuu viikkoja, se vie voimia ja saa voimaan pahoin.

Tunsin päivittäin suurta väsymystä, vaikka nukuin hyvin. Kärsin oudosta pahoinvoinnista ja kivuista fyysisesti. Tunteeni olivat tyhjät, mikään ei tuntunut millekään. Ja jopa muistini takkuili aiheuttaen mm. Bangkokin eksymisreissut. Vasta huolestuneet puhelut kotoa, saivat minut todella havahtumaan, että olisi aika tehdä jotain itselleni.

Puhuessani tunteistani ja ajatuksistani lähettiperheelleni, ja kuunnellessani heidän puheita, alkoi silmäni avautua. Ymmärsin tulleeni tänne harjoitteluun – en työntekoon. Tulin tänne oppimaan – en muuttamana koko maailmaa. Tulin tänne vain kahdeksi kuukaudeksi – en vuosiksi. Kahdessa kuukaudessa en kerkeäisi parantamaan koko maailmaa, mutta kenties parantamaan hieman jotakin osaa. Harjoittelijana, minun työtäni olisi jo se, että kuljen kaupungilla, asun vieraassa ympäristössä, ihmettelen elämää ja paikallisia. Se, että käyn sunnuntaisin kirkossa, olisi myös ”työtäni”, sillä siellä näin paikallisten kirkkoelämää. Toisin sanoen, vaikka en saisi mitään aikaan, vaikka en edes tekisi länsimaalaiseen tyyliin töitä, olisi se harjoittelutyötäni. Olemassaoloni täällä sai merkityksen.

Aloitin elämäni kuin alusta tällä viikolla. Pysähdyin, rauhotuin ja aloin nähdä ympärilläni asioita, mitkä olivat olleet olemassa jo aiemmin, mutta mitkä nyt vasta huomasin. Tajusin, miten paljon olin jo kokenut. Ihmettelin, miten turvallinen olo minulla oli ollut. Ja näin uusia ihmisiä ympärilläni, jotka rakastivat ja huolehtivat minusta. Niin helposti, me ihmiset (ainakin minä) epäilemme, välittävätkö ihmiset todella meistä. Mutta jos jätämme nuo ajatukset, alamme rentoutuen nähdä ympärillämme enemmän vain rakkautta.

Vaikka nuorisokeskukseen ei tullut päivittäin oppilaita, vaikka ikään kuin hengailimme työtä tekemättä siellä, minä nautin. Minä nauroin, tutustuin ja vietin aikaa khmeriläisten työkavereiden kanssa. En välittänyt siitä, etten tehnyt ”töitä”. En välittänyt, etten ollut länsimaalaisen tehokas. Merkityksellistä oli vain se, että sain olla yhteydessä paikallisiin ja olla vain siinä hetkessä.

 

veden_paalla.jpg

 

Olen itkenyt tällä viikolla enemmän kuin viikkoihin. Olen itkenyt ilosta ja rakkaudesta. Vaikka ikävöin edelleenkin välillä omaa todellista persoonaani, olen alkanut hyväksyä tämän hetken. Sen, että Jumala johdattaa, on uskollinen ja pitää lupauksensa, vaikka tie olisi erilainen. Ja että olemassaolollani Kambodzassa on merkitys, vaikkei se näyttäytynyt sellaisena kuin luulin. Olen oppija, ja sellaisena haluan pysyä elämäni ajan. Oppia elämään, olemaan ja kokemaan.

Puheenaiheet Matkat Työ Syvällistä