Se on sellainen juttu, että se on kesäkuu nyt! Juhannukseen asti on kaikki hanurista. Ei ole vielä lomaa, Veikkausliiga on tauolla ja kala ei syö. Juhannuksena sataa, ja kuitenkin on pakko seistä ulkona grillaamassa shortsit jalassa ja hymyillä väkisin ja väittää, ettei kyllä haittaa yhtään ja heitellä paskoja vitsejä, kuten ”tänään ei sada yhtään niin paljon ku eilen! Hehheh!”. Tänäänkin toki satoi, ja kastuin pahasti pyöräillessäni töistä kotiin, vaikka internetin sääennustusohjelman mukaan moiseen piti olla vain 20% mahdollisuus. Mitkä mahdollisuudet, että jos noin pienellä todennäköisyydellä sataa, siis kerran viidestä, niin tänään oli sitten se kerta? Se vähän riippuu. Jos mietitään nämä samat saumat jonkun ärrrrsyttävän, maalta muuttaneen ”punavuorelaisen” hipsterin kohdalle, niin ei varmasti satu. Jos mietitään sattuuko meikälle, niin varmasti sattuu. Vaadin internetin lopettamista ja television sammakkojen avulla säätä ennustanutta höyrypääukkelia takaisin ruutuun. Yksi, se äijä tiesi aina sataako vai ei ja kaksi, kyllä siinä taas oli maailma ihmeissään, kun suomalainen jaripetteri nuolaisi vähän rupikonnan selkää ja heti tiesi, mihin se matalapainerintama Pohjanlahdelta liikkuu.

Muttapa kalastukseen. Just eilen illalla luin tätä päiväkirjaa läpi ja myhäilin, että ompa olleet positiivisia muutamat viimeiset merkinnät, kun kaikki on niin kivasti mennyt. Jee jee. No mitä sitten, no niinpä. Aamulla hipsin ulos ajoissa ja pyöräilin kanavalle ongelle. Työkaveritkin tuli mukaan. Minuutin verran ehdin siinä kalastella, kun koho sukelsi oikein voimalla ja niin syvälle, ettei sitä edes näkynyt. Ei ollut ollenkaan sellaista varovaista koputtelua ja näykkimistä, kuin kanavan tokoilla yleensä. Tunsin heti, että nyt on kalalla painoa, ja kova hinku tapella.

[Turhan jännityksen välttämiseksi paljastan jo tässä vaiheessa, miten seuraava jännittävä tilanne ja kamppailu vonkaleen kanssa päättyy: kala ei nouse vedestä, siima katkeaa, allekirjoittanutta vituttaa kuin Aku Ankkaa Kattivaaran margariinitehtaalla]

No mitä kävi, no niin no, eihän siinä hyvin käynyt. Saatanan mamelukkikala sai jotenkin sen siiman poikki ja ui pois mato mahassaan ja koukku poskessaan, luultavasti tyytyväisenä myhäillen. No siinäkö kaikki, no eipä kyllä, valitettavasti. Seuraavassa rytäkässä hetkeä myöhemmin katkesi vapakin, kärjestä. Kyllä ei aikuinen mies ihan helposti itke, mutta on pari tilannetta. Ensinnäkin First Blood-elokuvan lopussa Rambon monologin aikana saa itkeä. ”Nothing is over! Nothing!You just don’t turn it off!”. Kun Suomi häviää missä tahansa urheilulajissa, niin muutamat kyyneleet on aina paikallaan. Ja sitten tietysti kalastusvälineiden hajoaminen. Suututti ja teki mieli huutaa. No sitten toki huusinkin, nimittäin Urho Kekkosta apuun ja solvasin katkerasti sitä kalaa. Ja kun on tämä kesä niin ei ollut edes mukana Puolan armeijan villapaitaa, jonka olisi voinut vetää pään yli suojaksi pahalta maailmalta. Voi Jeesus, Kristus, Maria ja Joosef. Voi vittu. Ei helvetti.

Yksi vanhempi kalamies jolle juttua illalla kerroin epäili kevätnälkäistä vaellushaukea, mutta vanhemmat äijät nyt epäilee aina haukia, jos siimat katkeaa. Ei kyllä krokotiilit minun kokemuksen mukaan kastematoon käy kiinni, vaikka onhan se niinkin, että jos oikein nälkäisen limatuubin kohdalle heität siiman päähän sidotun haarukan, niin kyllä se siihen puree. En tiedä. Lauttasaaren Kalastustukun mukava pitäjä epäili onkea korjatessaan tosi isoa lahnaa. Kuulostaa uskottavammalta. Varmaa on vain, että ensi kerralla menen sinne jonkun saatanan syvyyspommin kanssa. Tai no en mene, mutta ainakin ajattelin virittää koukun ja kohon vanhaan virveliin kuitusiimalla, niin saa monsterikala kiskoa niin paljon kuin sielu sietää ja ei kyllä katkea, hähähähähä.

PS. Siinä kavereiden tokko-kilpailua seuratessani bongasin vielä kanavasta jonkun toisen kalamiehen irtonaisena killuneen kohon, eli merihirviön ryökäleellä on selvästi myös aiempaa rikoshistoriaa.

                                                           Merten kauhu, mamelukkikala!