Kahdenkympin kriisistä

Hei rakkaat lukijat. Meinasin puolivahingossa jättää tämän blogini sellaiseksi ytimekkääksi trilogiaksi, joka ainakin tuolla kirjapuolella tuntuu olevan kovin menestyksekäs konsepti (vrt. hungergamesit, milleniumit ja vaikka kolme ekaa potteria). Mutta sitten ajattelin, että kyllähän mulla edelleen on näitä juttuja kerrottavana ja ihan turhanpanttina hengaileva Facebook-seinä käytössäni, niin jatketaan nyt sitten. Tästä eteenpäin satunnaiset tarinani eivät liity ainakaan suoraan Ruotsiin, joten blogin nimi pitänee vaihtaa johonkin osuvampaan. Ehdotuksia otetaan vastaan!
 

img_6537.jpg

 

Mennäänpä kuitenkin asiaan. Täytin syksyllä 25 vuotta. Tänä omasta näkökulmastani katsottuna melko pitkänä elinaikanani olen ehtinyt tutustua itseeni eri vinkkeleistä aika monta kertaa, ja joka kerta sellaiseen kuvitteelliseen identiteettimaatuskaani on valettu uusi kerros, samalla kun edellisestä kerroksesta on raavittu irti jälkikäteen vähän vinksahtaneiksi todetut palaset. Kuten varmaan kaikki turvallisen ja onnellisen lapsuuden kokeneet, alkutaipaleeni elin omasta mielestäni aika kaikkivoipana mahtityyppinä (ikävuodet 0-10). Sitten tuli ala-asteen vikat luokat, simsalabim ja kaikissa B-luokkamme suloisissa lapsukaisissa alkoi samanaikaisesti herätä esiteini-iälle tyypillisiä hormoneja sekä sen mukaisia odottamattomia ja varmaan vähän huvittaviakin piirteitä. Pari vuotta tällaista preppausta ja siitä sitten heittäydyttiin sulavasti suoraan tornadon silmään = teinivuodet nevafoget. Mikään ei ole ikuista, aikansa kutakin, olipahan reissu mutta siitäkin selvittiin jne. 1X-ikävuodet jäivät historiaan ja fiilis oli kuin voittajalla – I made it! HUH.

Vaan kukapa olisi arvannut, että siitä se maatuskankuorrutus vasta kunnolla alkaakin. Okei, lapsuus ja teinivuodet onnistuneesti ohitettu, kolminkertainen hurraa-huuto ja kakkua päälle eikö vaan. Mutta (onneksi, kiitos äiti ja iskä ja muut) ne siihenastiset vuodet olivat sitten lopulta kuitenkin sujuneet sen verran hyvin ja alkuperäistä projektisuunnitelmaa noudattaen, ettei kertaakaan ollut tarvinnut pysähtyä liikaa kriiseilemään, kunhan pysyi junassa niin hyvinhän siitä selvittiin (huom! muistojen pinnoite 100% kultaa). Ja kun samoilla vauhdeilla oli päässyt vielä yliopistoonkin, niin siitäkös suku ja Suomen hallitus olivat iloisia, itseni lisäksi tottakai.
 

img_6534.jpg

 

Mutta. Sen jälkeen onkin heitetty aika rivakkaan tahtiin niitä henkisiä takaperinvoltteja ilman pehmusteita tai voimistelijan koordinaatiota. Kuka mä oon, kenen kanssa mä oon, miksi mä oon, mitä mä teen, kuinka kauan mä teen, mihin tähdäten mä teen, pitäiskö kuitenkin tehä jotain muuta, vieläkö ehtis, pitäiskö, ehkä? (Puhumattakaan siitä Pandoran lippaasta, joka sisältää kevyitä aiheita, kuten: näytänkö mä oikeelta, harrastanko oikein, syönkö oikein, oonko itseni paras versio ja kaikki muut höpöhöpöjutut, joita voi pohtia niinä hetkinä, kun elämä olisi muuten hetken ajan liian helppoa ja nautittavaa.)

Tämä täysin odottamaton ja paikoin ihan vakavasti sanottuna ahdistavakin kahdenkympin kriisi tuntuu nyt (kopkop) semi-jälkeenpäin melkein salaliitolta: miten kukaan ei koskaan, kertaakaan varoittanut tästä etukäteen?? Eikö olisi voinut edes sillain vaivihkaa antaa sellaista pientä heads-upia että nyt skarppina nainen! Nyt ollaan nextillä levelillä, brace yourself, adulthood is coming ja näin. Tuntui, ja tuntuu edelleen, että koko Suomen ja maailman kansa on kaiken aikaa touhottanut niistä hirmu vaikeista ja kriittisistä teinivuosista ja opiskelupaikan saamisista ja syrjäytyneen rikollisen uran välttämisistä niin paljon, että tällaiselle itseni kaltaiselle vaatimattomalle ja henkisen sinisilmäiselle maalaistytölle jäi sellainen utopistinen käsitys, että kunhan nää jutut handlaa ja pysyy tiiviisti siinä junanpenkissä niin sen jälkeenhän kaikki on kondiksessa! Ja että seuraavat kriisivaiheet nähdään lähteestä riippuen joko kolme- tai viisikymppisenä, tai jos ehtii valaistua ennen sitä, ei koskaan.

Ja mitä vielä! Vuosi vuodelta elämä muuttuikin tasaisesti hankalammaksi, päätöksiäkin olisi pitänyt kovasti tehdä joka suunnalla kaiken aikaa mutta jostain täysin tuntemattomasta syystä itseluottamus niiden tekemiseen olikin yhtäkkiä ihan pyöreä nolla. Jaa siis ite pitäisi nyt sitten tietää vai? Jaa heti vai? JAA MÄÄ VAI?
 

img_6535.jpg

 

Näissä pyörteissä hyvät neuvot ovat olleet opintotukeakin arvokkaampia, ja niitä on vuosien varrella tullut haettua milloin mistäkin suunnasta: ystävät, sukulaiset ja nettitestit ovat kaikki vuorollaan saaneet ilon (heeehehee sori siitä) ja kunnian auttaa epätietoista eteenpäin. Ja kiitollisena voin todeta, että auttoivatkin (ehkä kuitenkin pois lukien n. 70% nettitesteistä, joiden avulla tiedän kyllä olevani luonteeltani eniten Puuskupuh ja että parisuhteessani kumpikaan osapuoli ei joudu liikaa marsutetuksi). Näissä keskusteluissa on käynytkin melkein huojentavalla tavalla ilmi, että en suinkaan ole yksin kriisini kanssa, vaan hyvin moni kaveri on vaihtelevalla vakavuudella käynyt läpi näitä samoja juttuja ja vähän kriiseillyt siinä matkan varrella. Vaikka en tietenkään toivo ikätovereilleni suuria tunnemyrskyjä ja epätietoisuutta olemisensa tarkoituksesta, on pakko myöntää, miten lohdullisena pidän ahaa-elämystä, etten ole ainoa, joka niistä on kärsinyt tässä fitness-hypen siivittämän Uomo Universale vol 2 -tavoittelun ohessa. Vaikka en ehkä ihan vielä uskalla julistaa kahdenkympin kriisini päättyneen, pikkuisen kuitenkin toivon olevani jo voiton puolella.

 

img_5801.jpg

 

Palataan välittömään lähihistoriaan. Nyt on vaihdostakin palattu, jos nyt ei Anni 2.0:na, niin ehkä Anni 1.9.2:na, lisäominaisuuksina uusia ihania ystäviä plus aika paljon itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin. Vuoden 2015 viimeisinä viikkoina Suomeen palaaminen alkoi jo pikku hiljaa jännittää, koska uusi vuosi häämötti aika massiivisena kysymysmerkkinä, ja ainoa varma juttu mielessäni oli ryöstön tai luonnonkatastrofin uhriksi joutuminen jouluisella Vietnamin-reissullamme (plot twist: kumpaakaan ei tapahtunut). Eräänä marraskuun iltana Netflixin sumentamiin silmiini osui yksi työilmoitus, joka pisti äkisti sydämen tahtiin vähän lisäkierroksia. Huomasin suureksi helpotuksekseni, kuinka vähän aika pahastikin umpikujassa pyörineet ajatukseni alkoivat varovasti ojentua kuin itsestään, ja seuraavan vuoden odotus ei ollutkaan enää niin ahdistavaa. Tonnehan mä haluan! Kai? Vai? No siis todellakin! Mut ei tän nyt näin pitänyt mennä!! Toisaalta, jos kiinnostaa niin miksei? Eiks kannattais yrittää? Mut enhän mä tiiä kannattaako, ja mistä sitä tietää tykkäänkö tosta sit kuitenkaan, tai siis kun eihän sitä koskaan tied– KAMOON NYT AIVOT WORK WITH ME!!

Pieni happihyppely Göteborgin sateisilla kaduilla ja taas mentiin, aivot ja nainen samassa veneessä. Hakemuksen kirjoitin ns. ihan liekeissä, niinkin liekeissä että myöhästyin kavereiden kanssa sovituilta pizzatreffeiltä (??!!!??) mutta valmista tuli. Ja koska (yllättävän tehokas) sosiaalinen media, monet verkostoni ihmiset tietävätkin jo tässä vaiheessa että niin tuli harjoittelupaikkakin. Nöyränä, innokkaana oppimaan ja hyvin tietoisena nykyosaamiseni vaatimattomuudesta tunnen itseni joka viikko entistä kiitollisemmalta siitä, että tässä nyt kävi niin kuin kävi.
 

img_6536.jpg

 

Kuten alussa mainitsin, olen nyt jo nelisen kuukautta elänyt tätä maagista 25 ikävuoden aikakautta. Lähetän lämpimiä ajatuksia muille kahdenkympin kriisin yllättämille uhreille ja annan anteeksi salaliittoon osallistuneille, jotka eivät ehkä yksinkertaisesti tajunneet kertoa, että tällaista se elämä nyt vaan on. Odottelen edelleen iälleni tyypillisen malttamattomana suurta valaistumista, inhimillisiä kehitysharppauksia ja staattista onnen tilaa, ehkä ne vielä jossain odottavat löytämistään. Mutta itseäni vanhemmat ja viisaammat, älkää pliis spoilatko.

 

Kuvat Vietnamista / Anni

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *