Kahdenkympin kriisistä

Hei rakkaat lukijat. Meinasin puolivahingossa jättää tämän blogini sellaiseksi ytimekkääksi trilogiaksi, joka ainakin tuolla kirjapuolella tuntuu olevan kovin menestyksekäs konsepti (vrt. hungergamesit, milleniumit ja vaikka kolme ekaa potteria). Mutta sitten ajattelin, että kyllähän mulla edelleen on näitä juttuja kerrottavana ja ihan turhanpanttina hengaileva Facebook-seinä käytössäni, niin jatketaan nyt sitten. Tästä eteenpäin satunnaiset tarinani eivät liity ainakaan suoraan Ruotsiin, joten blogin nimi pitänee vaihtaa johonkin osuvampaan. Ehdotuksia otetaan vastaan!
 

img_6537.jpg

 

Mennäänpä kuitenkin asiaan. Täytin syksyllä 25 vuotta. Tänä omasta näkökulmastani katsottuna melko pitkänä elinaikanani olen ehtinyt tutustua itseeni eri vinkkeleistä aika monta kertaa, ja joka kerta sellaiseen kuvitteelliseen identiteettimaatuskaani on valettu uusi kerros, samalla kun edellisestä kerroksesta on raavittu irti jälkikäteen vähän vinksahtaneiksi todetut palaset. Kuten varmaan kaikki turvallisen ja onnellisen lapsuuden kokeneet, alkutaipaleeni elin omasta mielestäni aika kaikkivoipana mahtityyppinä (ikävuodet 0-10). Sitten tuli ala-asteen vikat luokat, simsalabim ja kaikissa B-luokkamme suloisissa lapsukaisissa alkoi samanaikaisesti herätä esiteini-iälle tyypillisiä hormoneja sekä sen mukaisia odottamattomia ja varmaan vähän huvittaviakin piirteitä. Pari vuotta tällaista preppausta ja siitä sitten heittäydyttiin sulavasti suoraan tornadon silmään = teinivuodet nevafoget. Mikään ei ole ikuista, aikansa kutakin, olipahan reissu mutta siitäkin selvittiin jne. 1X-ikävuodet jäivät historiaan ja fiilis oli kuin voittajalla – I made it! HUH.

Vaan kukapa olisi arvannut, että siitä se maatuskankuorrutus vasta kunnolla alkaakin. Okei, lapsuus ja teinivuodet onnistuneesti ohitettu, kolminkertainen hurraa-huuto ja kakkua päälle eikö vaan. Mutta (onneksi, kiitos äiti ja iskä ja muut) ne siihenastiset vuodet olivat sitten lopulta kuitenkin sujuneet sen verran hyvin ja alkuperäistä projektisuunnitelmaa noudattaen, ettei kertaakaan ollut tarvinnut pysähtyä liikaa kriiseilemään, kunhan pysyi junassa niin hyvinhän siitä selvittiin (huom! muistojen pinnoite 100% kultaa). Ja kun samoilla vauhdeilla oli päässyt vielä yliopistoonkin, niin siitäkös suku ja Suomen hallitus olivat iloisia, itseni lisäksi tottakai.
 

img_6534.jpg

 

Mutta. Sen jälkeen onkin heitetty aika rivakkaan tahtiin niitä henkisiä takaperinvoltteja ilman pehmusteita tai voimistelijan koordinaatiota. Kuka mä oon, kenen kanssa mä oon, miksi mä oon, mitä mä teen, kuinka kauan mä teen, mihin tähdäten mä teen, pitäiskö kuitenkin tehä jotain muuta, vieläkö ehtis, pitäiskö, ehkä? (Puhumattakaan siitä Pandoran lippaasta, joka sisältää kevyitä aiheita, kuten: näytänkö mä oikeelta, harrastanko oikein, syönkö oikein, oonko itseni paras versio ja kaikki muut höpöhöpöjutut, joita voi pohtia niinä hetkinä, kun elämä olisi muuten hetken ajan liian helppoa ja nautittavaa.)

Tämä täysin odottamaton ja paikoin ihan vakavasti sanottuna ahdistavakin kahdenkympin kriisi tuntuu nyt (kopkop) semi-jälkeenpäin melkein salaliitolta: miten kukaan ei koskaan, kertaakaan varoittanut tästä etukäteen?? Eikö olisi voinut edes sillain vaivihkaa antaa sellaista pientä heads-upia että nyt skarppina nainen! Nyt ollaan nextillä levelillä, brace yourself, adulthood is coming ja näin. Tuntui, ja tuntuu edelleen, että koko Suomen ja maailman kansa on kaiken aikaa touhottanut niistä hirmu vaikeista ja kriittisistä teinivuosista ja opiskelupaikan saamisista ja syrjäytyneen rikollisen uran välttämisistä niin paljon, että tällaiselle itseni kaltaiselle vaatimattomalle ja henkisen sinisilmäiselle maalaistytölle jäi sellainen utopistinen käsitys, että kunhan nää jutut handlaa ja pysyy tiiviisti siinä junanpenkissä niin sen jälkeenhän kaikki on kondiksessa! Ja että seuraavat kriisivaiheet nähdään lähteestä riippuen joko kolme- tai viisikymppisenä, tai jos ehtii valaistua ennen sitä, ei koskaan.

Ja mitä vielä! Vuosi vuodelta elämä muuttuikin tasaisesti hankalammaksi, päätöksiäkin olisi pitänyt kovasti tehdä joka suunnalla kaiken aikaa mutta jostain täysin tuntemattomasta syystä itseluottamus niiden tekemiseen olikin yhtäkkiä ihan pyöreä nolla. Jaa siis ite pitäisi nyt sitten tietää vai? Jaa heti vai? JAA MÄÄ VAI?
 

img_6535.jpg

 

Näissä pyörteissä hyvät neuvot ovat olleet opintotukeakin arvokkaampia, ja niitä on vuosien varrella tullut haettua milloin mistäkin suunnasta: ystävät, sukulaiset ja nettitestit ovat kaikki vuorollaan saaneet ilon (heeehehee sori siitä) ja kunnian auttaa epätietoista eteenpäin. Ja kiitollisena voin todeta, että auttoivatkin (ehkä kuitenkin pois lukien n. 70% nettitesteistä, joiden avulla tiedän kyllä olevani luonteeltani eniten Puuskupuh ja että parisuhteessani kumpikaan osapuoli ei joudu liikaa marsutetuksi). Näissä keskusteluissa on käynytkin melkein huojentavalla tavalla ilmi, että en suinkaan ole yksin kriisini kanssa, vaan hyvin moni kaveri on vaihtelevalla vakavuudella käynyt läpi näitä samoja juttuja ja vähän kriiseillyt siinä matkan varrella. Vaikka en tietenkään toivo ikätovereilleni suuria tunnemyrskyjä ja epätietoisuutta olemisensa tarkoituksesta, on pakko myöntää, miten lohdullisena pidän ahaa-elämystä, etten ole ainoa, joka niistä on kärsinyt tässä fitness-hypen siivittämän Uomo Universale vol 2 -tavoittelun ohessa. Vaikka en ehkä ihan vielä uskalla julistaa kahdenkympin kriisini päättyneen, pikkuisen kuitenkin toivon olevani jo voiton puolella.

 

img_5801.jpg

 

Palataan välittömään lähihistoriaan. Nyt on vaihdostakin palattu, jos nyt ei Anni 2.0:na, niin ehkä Anni 1.9.2:na, lisäominaisuuksina uusia ihania ystäviä plus aika paljon itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin. Vuoden 2015 viimeisinä viikkoina Suomeen palaaminen alkoi jo pikku hiljaa jännittää, koska uusi vuosi häämötti aika massiivisena kysymysmerkkinä, ja ainoa varma juttu mielessäni oli ryöstön tai luonnonkatastrofin uhriksi joutuminen jouluisella Vietnamin-reissullamme (plot twist: kumpaakaan ei tapahtunut). Eräänä marraskuun iltana Netflixin sumentamiin silmiini osui yksi työilmoitus, joka pisti äkisti sydämen tahtiin vähän lisäkierroksia. Huomasin suureksi helpotuksekseni, kuinka vähän aika pahastikin umpikujassa pyörineet ajatukseni alkoivat varovasti ojentua kuin itsestään, ja seuraavan vuoden odotus ei ollutkaan enää niin ahdistavaa. Tonnehan mä haluan! Kai? Vai? No siis todellakin! Mut ei tän nyt näin pitänyt mennä!! Toisaalta, jos kiinnostaa niin miksei? Eiks kannattais yrittää? Mut enhän mä tiiä kannattaako, ja mistä sitä tietää tykkäänkö tosta sit kuitenkaan, tai siis kun eihän sitä koskaan tied– KAMOON NYT AIVOT WORK WITH ME!!

Pieni happihyppely Göteborgin sateisilla kaduilla ja taas mentiin, aivot ja nainen samassa veneessä. Hakemuksen kirjoitin ns. ihan liekeissä, niinkin liekeissä että myöhästyin kavereiden kanssa sovituilta pizzatreffeiltä (??!!!??) mutta valmista tuli. Ja koska (yllättävän tehokas) sosiaalinen media, monet verkostoni ihmiset tietävätkin jo tässä vaiheessa että niin tuli harjoittelupaikkakin. Nöyränä, innokkaana oppimaan ja hyvin tietoisena nykyosaamiseni vaatimattomuudesta tunnen itseni joka viikko entistä kiitollisemmalta siitä, että tässä nyt kävi niin kuin kävi.
 

img_6536.jpg

 

Kuten alussa mainitsin, olen nyt jo nelisen kuukautta elänyt tätä maagista 25 ikävuoden aikakautta. Lähetän lämpimiä ajatuksia muille kahdenkympin kriisin yllättämille uhreille ja annan anteeksi salaliittoon osallistuneille, jotka eivät ehkä yksinkertaisesti tajunneet kertoa, että tällaista se elämä nyt vaan on. Odottelen edelleen iälleni tyypillisen malttamattomana suurta valaistumista, inhimillisiä kehitysharppauksia ja staattista onnen tilaa, ehkä ne vielä jossain odottavat löytämistään. Mutta itseäni vanhemmat ja viisaammat, älkää pliis spoilatko.

 

Kuvat Vietnamista / Anni

Suhteet Oma elämä

Pääkaupunkisyndroomasta

Kun tieni vei aikoinaan Pohjoismaiden suurimmasta sisämaakaupungista Helsinkiin, moni varoitti pääkaupungissa lymyävistä vaaroista: kiire on ajanut stadilaisraukat elitismin ja töykeyden kierteeseen, jota ei onnistu katkaisemaan edes se, että jossain välissä kaupungin suurin ongelma tuntui olevan puistoissa valtoimenaan ilakoivat citypuput. Onneksi nykyään kaikki muukin taitaa olla vähän pielessä, joten tähän tamperelaislikkaan lähtemättömän vaikutuksen tehneet puputupunat ovat saaneet sittemmin elää matalamman profiilin taviselämää ilman suuren kansan huomiota.

 

img_4778.jpg

 

Hieman samaan tapaan olen Göteborgiin asetuttuani saanut tietää yllättävän paljon paitsi uudesta sympaattisesta ja aidon viihtyisästä kotikaupungistani, myös toisesta Ruotsin suurkaupungista. Rennosta meiningistään ja nokkelasta huumorintajustaan tunnetut göteborgilaiset eivät nimittäin tunnu ylenkatsovan tilaisuutta varoittaa pahaa-aavistamatonta vaihto-opiskelijaa pääkaupungin kylmäkiskoisista asukkaista! Nuo jävla tukholmalaiset puhuvat aivan liian selkeästi artikuloitua ruotsia, ovat kirottuja jatkuvaan kiireeseen ja tuovat paremmuuttaan esille niin hienovaraisesti, ettei sitä varmaan edes huomaisi, ellei olisi oppinut vuosien mittaan ylitulkitsemaan jokaista eroavaisuutta tavallisen tallaajan ja Tukholman hienohelmojen välillä. No, ymmärrettävästikin poistuin näistä keskusteluista aina hieman huojentuneena, olihan tämä hirvittävä pääkaupunki ollut pitkään toisena vaihtoehtona syksyn vaihtokohdettani valitessani; mitä olinkaan ajatellut! Valistajilleni olisin kyllä halunnut huomauttaa, ettei toisen murretta ole ehkä kuitenkaan tarpeen mollata, jokuhan voisi vaikka ottaa siitä itseensä että noin vain purskahdetaan nauruun toisen muumiruots tukholmanmurteen kuultaessa (jaa mulla siis jotain traumoja jääny, siis ei sillain että muistaisin, tai siis oon kyl tosi hyvin jo unohtanut semmoset alkutakeltelut että sillain menee jo tosi paljon paremmin tän kielen kanssa).

 

img_4777.jpg

 

No mutta, näillä esitiedoilla varustettuna lähdin kuitenkin matkaan hieman jännittynein mielin lokakuun 14. päivänä, tarkoituksenani viettää kokonaiset neljä päivää näiden ilmeisten ihmishirviöiden johtamassa kaupungissa. Kuten kerroin aiemmassa blogipäivityksessäni, on mahdollista että joskus, ihan tosi harvoin mutta silti satunnaisesti, saatan kerätä itselleni vähän liian paljon stressiä ja/tai paineita jonkun mielestä hölmöistä asioista. Ehkä tästä johtuen koinkin olevani kuin rohkea ja jalomielinen Frodo, joka kohtaloaan uhmaten lähtee kotoisan turvallisesta hobittikylästään kohti suurta ja tuntematonta Mordoria.

Tässä välissä tasapuoliset pahoitteluni sekä göteborgilaisille että tukholmalaisille tästä vertauksesta.

Valmistauduin mentaaliharjoituksin Tukholmassa odottaviin koettelemuksiin. (Entä jos aksentti onkin liian selkeä enkä yllättäen ymmärräkään tätä itärannikon murretta? Voiko metroon eksyä kun on tottunut vain ruotsalaisiin raitiovaunuihin? Onko hostellissa hyvä sänky ja mitenköhän me siellä sitten aamupalaa syödään? Ja muita aiheellisia huolenaiheita.) Olin valmis kohtaamaan kaiken, minkä tuo miljoonakaupunki tiellemme heittää.

 

img_4775.jpg

img_4776.jpg

 

Hieman jopa antikliimaktisesti reissustani tulikin yllättävän helppo ja kaikin puolin mukava. Saavuin täsmällisesti matkakohteeseeni huippumodernin ”halpajunayhtiön” MTRexpressin kyydissä noin 3,5 tunnin matkan jälkeen (alle 26-vuotiaille ja opiskelijoille lippu kustansi 15-20 €, vrt. paikallisen VR:n eli SJ:n 20-50 € eli woop woop taas jäi roposia kanelipullarahastoon). Toisaalta täytyy myös mainita reissun ensimmäinen ongelmakohta: Tukholman päärautatieasema osoittautuikin sellaiseksi aloittelevan labyrinttiharjoittelijan treenikentäksi tällaisen suomalaistaviksen taitotasoon nähden, joten päätin sitten lennosta varata itselleni vähän reilummin aikaa löytää siitä kompleksista ulos ja vieläpä oikealle kadulle. Vasagatanilla ämpyillessäni nenä kiinni äly-ystäväni ruudussa, tuijottaen omaa sinistä palloani, aloin jo pikku hiljaa tuntemaan iloa tästä arjen pakoilustani. Tunnin kuluttua myös matkaseurani saapui samaiselle rautatieasemalle, josta hetki sitten olin itse pelastautunut, joten kävin varmalla otteella noutamassa heidät matkaani ja suuntasimme yhdessä tuumin lykkäämään matkalaukkumme hostelliin.

Ensimmäiset pari yötä majailimme vanhan kaupungin ytimessä, Castanea-hostellissa. Tätä voin kyllä lämpimästi suositella kenelle tahansa! Alkuun neljän hengen retkueemme sijoitettiin kahden silminnähden vaivaantuneen nuoren miehen kanssa samaan huoneeseen: istuivat siellä sängyillään keskellä päivää puhelimiensa kanssa ja näyttivät yhtä hämmentyneiltä ja pelästyneiltä sisääntulostamme kuin mitkäkin sademetsän pikkuapinat. Neuvoteltuamme pienestä lisähinnasta saimme onneksemme – ja epäilemättä vielä enemmän näiden nuorten herrain onneksi – ihka oman huoneen. Viimeiseksi yöksi vaihdomme hostellia (ja kaikki yritimme muistella mikä järki tässä päätöksessä oli alkujaan ollut) ja raahasimme kamamme Långholmenin vankilahostelliin. Tämäkin oli ihan mielenkiintoinen kokemus, hostelli toimi nimittäin entisen vankilan tiloissa ja remontoinnissa oli kunnioitettu tätä historiaa aika viimosen päälle: kalterit ikkunassa check. Tällekin majoitukselle siis Taattua Anni-laatua -suosituspeukku vaikkei keskustaan kulkeminen ollutkaan yhtä näppärää kuin vanhasta kaupungista. En tiedä mitkä traumat olen onnistunut hankkimaan merillä olemisesta mutta sellikäytäviä katsellessani tuli kyllä hyvin vahva Silja Europa -viba, mikä ei kai ole laivalle suuri kehu mutta hostellista se teki vähän vähemmän pelottavan!

 

img_4779.jpg

 

Oma taustani Tukholman-kävijänä on lievästi sanottuna vaatimaton: suomalaisten pyhää Via Dolorosaa lauttaterminaalin ja Sergels torgin Burger Kingin välillä olen kyllä muutamaan otteeseen tallustanut, unohtamatta Drottningsgatanin ”must-see” shoppailumahdollisuuksia (lue: ne ihan samat kaupat kuin Koskarissakin) mutta muilta osin kaupunki tuntui ihan uudelta. Kävinkin ensi töikseni Vasa-laivan museossa, jossa ymmärsin hyvin pian reissuni osuneen samaan ajankohtaan kuin about joka ikisen suomalaisperheen syyslomaviikon. Sepä ei toki mitään haitannut, oli ihan virkistävää kuulla omaa äidinkieltään noin runsain määrin julkisella paikalla ja kyllähän meitä laivan tuijottelijoita aika paljon samaan saliin olisi mahtunutkin. Paatti-ihastelun lisäksi teimme myös perusteellisen vierailun Skansenin ulkoilmamuseoon/eläintarhaan, jossa vietin valehtelematta vähintään kolme varttia karhuja tuijottaen – en ole ikinä ollut noin lähellä ihan oikeaa karhua!! (!!!) Huomasin että kanssani yhtä innokkaita oli kaikki alle lonkanmittaiset vieraat. Seuraavalla kerralla karhun nähdessäni välissä ei toivottavasti ole lähes läpinäkymätöntä turvalasia. Tai toivottavasti ehkä kuitenkin olisi? Tässä ei nyt tunnu olevan oikeaa vaihtoehtoa mutta siis todetaan vain että tykkään karhuista. Kävikin jo ehkä ilmi.

 

img_4544.jpg

img_4547.jpg

 

Lisäksi kävin lounas-fika-kombolla parin Suomi-tutun kanssa, söin tosi hyvää pizzaa Södermalmin Bananas-bistrossa ja melkein kävin Saltsjöbadenissa ihastelemassa lempparisarjani Solsidanin miljöötä. Paljon jäi siis vielä näkemättä (no älä!) mutta täytyyhän sitä kliseisesti jättää jotain puuhaa seuraavallekin kerralle. 

Sekä Suomessa että nyt myös Ruotsissa kokoamani laajan empirian perusteella rohkeasti summaan, että ennakkoluuloista elävä pääkaupunkisyndrooma on yleispohjoismainen, ellei jopa globaali ilmiö, joka varmistaa asukkaiden tyytyväisyyden myös pääkaupungin rajojen ulkopuolella. Eikä siinä mitään, onhan se totta että Göteborgissa tunnelma on leppoisampi, ihmiset vähän rentoutuneempia ja kaupunki helpomman kokoinen kuin Tukholmassa. On kuitenkin ihan mukavaa käydä välillä haistelemassa menoa myös oman hobittilan ulkopuolella. Lauantaina 17.10. tämä huojentunut Frodo palasikin tyytyväisin mielin takaisin Göteborgiin kertomaan ennakkotiedoista poikkeavaa tarinaa erinomaisen selkeämurteisista, hyvinkin ystävällisistä ja suht normaalinoloisista tukholmalaisista, jotka asuttavat auringossa kylpevää, viehättävää ja monipuolista kaupunkia itärannikolla. 

Ja parasta koko kaupungissa oli tietenkin kyltti Suomeen.

hejda.png

 

Kuvat / Anni

Työ ja raha Matkat Opiskelu