Pääkaupunkisyndroomasta
Kun tieni vei aikoinaan Pohjoismaiden suurimmasta sisämaakaupungista Helsinkiin, moni varoitti pääkaupungissa lymyävistä vaaroista: kiire on ajanut stadilaisraukat elitismin ja töykeyden kierteeseen, jota ei onnistu katkaisemaan edes se, että jossain välissä kaupungin suurin ongelma tuntui olevan puistoissa valtoimenaan ilakoivat citypuput. Onneksi nykyään kaikki muukin taitaa olla vähän pielessä, joten tähän tamperelaislikkaan lähtemättömän vaikutuksen tehneet puputupunat ovat saaneet sittemmin elää matalamman profiilin taviselämää ilman suuren kansan huomiota.
Hieman samaan tapaan olen Göteborgiin asetuttuani saanut tietää yllättävän paljon paitsi uudesta sympaattisesta ja aidon viihtyisästä kotikaupungistani, myös toisesta Ruotsin suurkaupungista. Rennosta meiningistään ja nokkelasta huumorintajustaan tunnetut göteborgilaiset eivät nimittäin tunnu ylenkatsovan tilaisuutta varoittaa pahaa-aavistamatonta vaihto-opiskelijaa pääkaupungin kylmäkiskoisista asukkaista! Nuo jävla tukholmalaiset puhuvat aivan liian selkeästi artikuloitua ruotsia, ovat kirottuja jatkuvaan kiireeseen ja tuovat paremmuuttaan esille niin hienovaraisesti, ettei sitä varmaan edes huomaisi, ellei olisi oppinut vuosien mittaan ylitulkitsemaan jokaista eroavaisuutta tavallisen tallaajan ja Tukholman hienohelmojen välillä. No, ymmärrettävästikin poistuin näistä keskusteluista aina hieman huojentuneena, olihan tämä hirvittävä pääkaupunki ollut pitkään toisena vaihtoehtona syksyn vaihtokohdettani valitessani; mitä olinkaan ajatellut! Valistajilleni olisin kyllä halunnut huomauttaa, ettei toisen murretta ole ehkä kuitenkaan tarpeen mollata, jokuhan voisi vaikka ottaa siitä itseensä että noin vain purskahdetaan nauruun toisen muumiruots tukholmanmurteen kuultaessa (jaa mulla siis jotain traumoja jääny, siis ei sillain että muistaisin, tai siis oon kyl tosi hyvin jo unohtanut semmoset alkutakeltelut että sillain menee jo tosi paljon paremmin tän kielen kanssa).
No mutta, näillä esitiedoilla varustettuna lähdin kuitenkin matkaan hieman jännittynein mielin lokakuun 14. päivänä, tarkoituksenani viettää kokonaiset neljä päivää näiden ilmeisten ihmishirviöiden johtamassa kaupungissa. Kuten kerroin aiemmassa blogipäivityksessäni, on mahdollista että joskus, ihan tosi harvoin mutta silti satunnaisesti, saatan kerätä itselleni vähän liian paljon stressiä ja/tai paineita jonkun mielestä hölmöistä asioista. Ehkä tästä johtuen koinkin olevani kuin rohkea ja jalomielinen Frodo, joka kohtaloaan uhmaten lähtee kotoisan turvallisesta hobittikylästään kohti suurta ja tuntematonta Mordoria.
Tässä välissä tasapuoliset pahoitteluni sekä göteborgilaisille että tukholmalaisille tästä vertauksesta.
Valmistauduin mentaaliharjoituksin Tukholmassa odottaviin koettelemuksiin. (Entä jos aksentti onkin liian selkeä enkä yllättäen ymmärräkään tätä itärannikon murretta? Voiko metroon eksyä kun on tottunut vain ruotsalaisiin raitiovaunuihin? Onko hostellissa hyvä sänky ja mitenköhän me siellä sitten aamupalaa syödään? Ja muita aiheellisia huolenaiheita.) Olin valmis kohtaamaan kaiken, minkä tuo miljoonakaupunki tiellemme heittää.
Hieman jopa antikliimaktisesti reissustani tulikin yllättävän helppo ja kaikin puolin mukava. Saavuin täsmällisesti matkakohteeseeni huippumodernin ”halpajunayhtiön” MTRexpressin kyydissä noin 3,5 tunnin matkan jälkeen (alle 26-vuotiaille ja opiskelijoille lippu kustansi 15-20 €, vrt. paikallisen VR:n eli SJ:n 20-50 € eli woop woop taas jäi roposia kanelipullarahastoon). Toisaalta täytyy myös mainita reissun ensimmäinen ongelmakohta: Tukholman päärautatieasema osoittautuikin sellaiseksi aloittelevan labyrinttiharjoittelijan treenikentäksi tällaisen suomalaistaviksen taitotasoon nähden, joten päätin sitten lennosta varata itselleni vähän reilummin aikaa löytää siitä kompleksista ulos ja vieläpä oikealle kadulle. Vasagatanilla ämpyillessäni nenä kiinni äly-ystäväni ruudussa, tuijottaen omaa sinistä palloani, aloin jo pikku hiljaa tuntemaan iloa tästä arjen pakoilustani. Tunnin kuluttua myös matkaseurani saapui samaiselle rautatieasemalle, josta hetki sitten olin itse pelastautunut, joten kävin varmalla otteella noutamassa heidät matkaani ja suuntasimme yhdessä tuumin lykkäämään matkalaukkumme hostelliin.
Ensimmäiset pari yötä majailimme vanhan kaupungin ytimessä, Castanea-hostellissa. Tätä voin kyllä lämpimästi suositella kenelle tahansa! Alkuun neljän hengen retkueemme sijoitettiin kahden silminnähden vaivaantuneen nuoren miehen kanssa samaan huoneeseen: istuivat siellä sängyillään keskellä päivää puhelimiensa kanssa ja näyttivät yhtä hämmentyneiltä ja pelästyneiltä sisääntulostamme kuin mitkäkin sademetsän pikkuapinat. Neuvoteltuamme pienestä lisähinnasta saimme onneksemme – ja epäilemättä vielä enemmän näiden nuorten herrain onneksi – ihka oman huoneen. Viimeiseksi yöksi vaihdomme hostellia (ja kaikki yritimme muistella mikä järki tässä päätöksessä oli alkujaan ollut) ja raahasimme kamamme Långholmenin vankilahostelliin. Tämäkin oli ihan mielenkiintoinen kokemus, hostelli toimi nimittäin entisen vankilan tiloissa ja remontoinnissa oli kunnioitettu tätä historiaa aika viimosen päälle: kalterit ikkunassa check. Tällekin majoitukselle siis Taattua Anni-laatua -suosituspeukku vaikkei keskustaan kulkeminen ollutkaan yhtä näppärää kuin vanhasta kaupungista. En tiedä mitkä traumat olen onnistunut hankkimaan merillä olemisesta mutta sellikäytäviä katsellessani tuli kyllä hyvin vahva Silja Europa -viba, mikä ei kai ole laivalle suuri kehu mutta hostellista se teki vähän vähemmän pelottavan!
Oma taustani Tukholman-kävijänä on lievästi sanottuna vaatimaton: suomalaisten pyhää Via Dolorosaa lauttaterminaalin ja Sergels torgin Burger Kingin välillä olen kyllä muutamaan otteeseen tallustanut, unohtamatta Drottningsgatanin ”must-see” shoppailumahdollisuuksia (lue: ne ihan samat kaupat kuin Koskarissakin) mutta muilta osin kaupunki tuntui ihan uudelta. Kävinkin ensi töikseni Vasa-laivan museossa, jossa ymmärsin hyvin pian reissuni osuneen samaan ajankohtaan kuin about joka ikisen suomalaisperheen syyslomaviikon. Sepä ei toki mitään haitannut, oli ihan virkistävää kuulla omaa äidinkieltään noin runsain määrin julkisella paikalla ja kyllähän meitä laivan tuijottelijoita aika paljon samaan saliin olisi mahtunutkin. Paatti-ihastelun lisäksi teimme myös perusteellisen vierailun Skansenin ulkoilmamuseoon/eläintarhaan, jossa vietin valehtelematta vähintään kolme varttia karhuja tuijottaen – en ole ikinä ollut noin lähellä ihan oikeaa karhua!! (!!!) Huomasin että kanssani yhtä innokkaita oli kaikki alle lonkanmittaiset vieraat. Seuraavalla kerralla karhun nähdessäni välissä ei toivottavasti ole lähes läpinäkymätöntä turvalasia. Tai toivottavasti ehkä kuitenkin olisi? Tässä ei nyt tunnu olevan oikeaa vaihtoehtoa mutta siis todetaan vain että tykkään karhuista. Kävikin jo ehkä ilmi.
Lisäksi kävin lounas-fika-kombolla parin Suomi-tutun kanssa, söin tosi hyvää pizzaa Södermalmin Bananas-bistrossa ja melkein kävin Saltsjöbadenissa ihastelemassa lempparisarjani Solsidanin miljöötä. Paljon jäi siis vielä näkemättä (no älä!) mutta täytyyhän sitä kliseisesti jättää jotain puuhaa seuraavallekin kerralle.
Sekä Suomessa että nyt myös Ruotsissa kokoamani laajan empirian perusteella rohkeasti summaan, että ennakkoluuloista elävä pääkaupunkisyndrooma on yleispohjoismainen, ellei jopa globaali ilmiö, joka varmistaa asukkaiden tyytyväisyyden myös pääkaupungin rajojen ulkopuolella. Eikä siinä mitään, onhan se totta että Göteborgissa tunnelma on leppoisampi, ihmiset vähän rentoutuneempia ja kaupunki helpomman kokoinen kuin Tukholmassa. On kuitenkin ihan mukavaa käydä välillä haistelemassa menoa myös oman hobittilan ulkopuolella. Lauantaina 17.10. tämä huojentunut Frodo palasikin tyytyväisin mielin takaisin Göteborgiin kertomaan ennakkotiedoista poikkeavaa tarinaa erinomaisen selkeämurteisista, hyvinkin ystävällisistä ja suht normaalinoloisista tukholmalaisista, jotka asuttavat auringossa kylpevää, viehättävää ja monipuolista kaupunkia itärannikolla.
Ja parasta koko kaupungissa oli tietenkin kyltti Suomeen.
Kuvat / Anni