Juoksumurheen alhossa

Nyt ei oikein homma luonaa. Ei ole luonannut moneen viikkoon. Puhun siis juoksusta. Homma tökkii tällähetkellä pahemmin kuin koskaan. Jokainen lenkki tuntuu vaikealta ja juoksemisen ilo on vähän kadoksissa. Tuntuu kuin kunto olisi karissut pois ja homma muuttunut taisteluksi. Juoksu on tuntunut helpolta viimeksi kuukausi sitten. Ensimmäinen Pallaksen kisan jälkeen juoksemani lenkki oli puhdasta nautintoa. Jalat kevyet ja mieli vieläkin kelvempi. Tuo fiilis on nyt kadonnut tyystin.

En tokikaan oleta, että jokaisen lenkin pitäisi olla helppo ja tuntua hyvältä. Väkistenkin mukaan mahtuu aina niitä veren maku suussa tehtyjä juoksuja. Jotenkin vain tuntuu, että Karhunkierroksen kisasta asti homma on alkanut menemään valtaosin alamäkeen. Tai oikeastaan jo siitä asti, kun aloin treenaamaan tämän vuoden kisoihin. Lenkkimatkojen pidentäminen johti ensin siihen, että paikat alkoivat hajoilemaan. Jalat eivät oikein tahtoneet kestää yli kahdenkympin lenkkejä. Tämä taas johti siihen, että jouduin hidastamaan vauhtia ihan huomattavasti. Vauhdin hidastaminen oli järkevä päätös. Tai no oikeastaan se oli ainoa vaihtoehto. Kun karsin vauhtia, pystyin juoksemaan pidempiä lenkkejä ilman ongelmia.

Tämä pitkien, hidasvauhtisten lenkkien sahaaminen on kuitenkin kohdallani johtanut siihen, että kunto junnaa paikallaan tai on jopa laskenut. Jos yritän juosta vauhdikkaanpaa lenkkiä, piiputan saman tien ihan täysin. Ihan kuin kunto olisi romahtanut totaalisesti. Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu ja sepäs jos mikä syö naista. Osaan nimittäin olla melkoisen ankara itselleni. Jos itsensädissaamisesta järjestettäisiin kilpailut, seisoisin takuulla palkintokorokkeella. Ei ole kovin fiilistä kohottavaa, kun hokee päässään olevansa huono ja luovuttaja. Olen menossa ihan väärään suuntaan ja juoksusta on katoamassa pikkuhiljaa kaikki se, mitä siitä todellisuudessa olen hakenut. Hyvää fiilistä, liikunnan iloa, rentoutumista, nollausta ja luonnosta nauttimista. Niitä omia hetkiä, jolloin tyhjään päätä ja sitten yhtäkkiä oivallan jotain tärkeää elämästä. Juoksin aikanani ensimmäisen puolmaratonin hetken mielijohteesta metsässä, kun vain teki mieli juosta vähän pidempään. Samoin toisen puolikkaani. Tuolloin ajattelin, etten milloinkaan halua juosta lappu rinnassa, vaan mulle riittää, että joskus silloin tällöin testaan omia rajojani ihan keskenäni. 

Mä en halua, että juoksu muuttuu mulle aikatavoitteeksi tai kilometrimääräksi, joka pitää saavuttaa, jotta voin olla tyytyväinen itseeni. En halua, että juoksu muuttuu maaliin pääsemiseksi tai ”mun on pakko” -jutuksi. Haluan juosta, koska saan siitä hyvää mieltä ja siinä sivussa pidän yllä kuntoani. Haluan olla lenkin jälkeen hyvillä mielin, enkä harmissani. Haluan juosta, koska se on mun juttu ja mun nautinto.

Älkää ymmärtäkö väärin – sekä Karhunkierroksen että Pallaksen kisat ovat olleet huikeita elämyksiä, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Niiden jälkeen ajatukseni ovat nyt vain ehkä lähteneet hieman väärille poluille. Lokakuulle kalenteriin merkitty Vaarojen maraton ei ole yhtään vähentänyt näitä harhapoluille lähteneitä aatoksiani. Olen jopa miettinyt, että olisiko järkevintä puhaltaa peli poikki, perua Vaarojen ilmottautuminen ja pitää pieni tuumaustauko sen suhteen, onko noita kisoja ylipäätään järkevää juosta tässä vaiheessa.

Jätän tuon ajatuksen auki päättämättä vielä mitään suuntaan tai toiseen. Sen kuitenkin päätän, että mikäli lokakuulle tultaessa en ole löytänyt ajatusteni kanssa oikealle polulle, en myöskään lähde juoksemaan Vaaroilla. On mahtavaa haastaa itseään ja ylittää itsensä. Kisat ovat olleet loistava treenimotivaation lähde. Välillä saattaa kuitenkin olla vain hiuksen hieno ero siinä, onko lähestyvä kisa motivaattori vai pakote. Haluan jatkossakin liikkua niin, että saan hyvän fiiliksen ihan jokaisesta lenkistä, enkä vasta sitten, kun olen suoriutunut jostakin kisasta läpi tietyssä ajassa. Haluan saada välillä niitä kylmiä väreitä lenkillä, kun juoksu tuntuu niin älyttömän hyvältä ja joka ikinen kerta hymyillä kotiovella, että olipahan taas hyvä juttu, kun lähdin juoksemaan. 

Mitä mieltä olette? Tappaako tavoitteellisuus liikunnan ilon vai voiko tavoitteita asettaa myös siten, että homma ei muutu totiseksi torven soitoksi? 

image_3.jpeg

Aiheeseen liittyviä ja tähänkin postaukseen innottaneita juttuja ovat viime päivinä julkaisseet Juoksuaskeleet –blogin Satu täällä ja Candy On the Run –blogin Karoliina täällä. Käykääpä lukaisemassa nuo loistavat postaukset! Eritoten suosittelen lukemaan, jos vähänkin painitte samojen aatosten kanssa kuin minä.  

 

Kommentit (17)
  1. Tuttuja fiiliksiä. Viime syksynä juoksin elämäni kovimman viikon ja olin matkalla tekemään maraton-ennätyksen. Lopulta peruin koko kisan enkä juossut vuoden aikana missään tapahtumassa. Silloin piti punnita omia fiiliksiä juoksemisen suhteen todella paljon.

    Noi fiilikset tuntuu pahalta koska juoksu on meille niin tärkeä asia. Vaikka se tuntuisi paskalta niin siitä pitää vielä kovempaa kiinni koska pelottaa mitä jos päästää irti eikä vaikka juoksekaan enää koskaan. Niin? Jos niin kävisi niin eikö asiat silloin mene kuitenkin oikein? Jos ja kun juoksu on meille tärkeä osa elämää niin siitä voi hyvin päästää irti ja olla ilman. Pari päivää, viikon tai viikkoja tai vaikka kuukauden. Todennäköisesti palaa takaisin suuremmalla palolla ja innolla kuin aiemmin. Tai sitten tosiaan ei palaa enää lainkaan. Molemmat vaihtoehdot ovat ihan yhtä oikein ja vain uskaltamalla kokeilla voi nähdä millainen rooli juoksulla jatkossa on.

    Sykemittarin ja kellon jättäminen kotiin on varmasti hyvä idea. Olen juossut alusta asti kuin Dean Karnazes, sydämen tahtiin, joten minä en ole sitä voinut tehdä. Rennosta ja päämäärättömästä lenkkeilystä oli vaikea heittää vieläkin rennommaksi ja päämäärättömämmäksi mutta jotenkin kai onnistuin. Olenhan täällä vieläkin, juoksuharrastukseni suurimman karikon ylittäneenä.

    Tavalla tai toisella löydät oikean polun kunhan etenet sen vasemman rinnan alla sykkivän möykyn tahtiin. Kun tekee oikeita valintoja, sitä ei kurista.

    P.S. Olin laittamassa sulle äsken sähköpostia mutta en löytänyt osoitettasi. Joko olin sokea tai sitten maailmassa on mun lisäkseni toinenkin bloggaaja joka ei halua yhteistyöviestejä 😀 Mun osoite taitaa näkyä sulle, laita hep niin kerron vähän mitä mulla oli mielessä.

    1. Vitsit Mika mikä kommentti! Meni vähän kylmät väreet sitä lukiessa. Osasit taas pukea kaiken niin hyvin sanoiksi. 

      Siksihän tätä niin paljon kelailee tosiaan, kun asia on tärkeä. Mä oon nyt pitänyt tässä muutaman päivän totaalilepoa ja pohdiskellut omia motiivejani noihin kisoihin osallistumiseen ja ihan kaikkeen mun juoksemisessa. Oon tullu siihen tulokseen, että kyllä tää suo tästä selätetään, kunhan annan vähän armoa itelleni. Kun kuiteskin mulla on kauhea into ja motivaatio juosta, niin ei asiat ihan kovin huonosti voi olla. Sitten ollaan syvissä vesissä, jos lenkille lähteminenkin tuntuu vastenmieliseltä. Mutta tosiaan totta tuokin, että välillä sellanen pidempikään tauko ei tekis ollenkaan pahaa. 

      On lohduttavaa kuulla, että muillakin on karikkonsa ja että niistä ollaan menty yli. Mä näen valoa tunnelin päässä jo itekin. Jotenkin nämä kaikki ihanat kannustavat viestit, mitä tänne oon saanut, on kohentaneet mun fiilistä ihan hirmusesti. On mahtavaa, kun saa vertaistukea ja voi vaihtaa ajatuksia muiden juoksuun hurahtaneiden kanssa!

      🙂 Ja katos vaan – mulla oli josain kohtaa tuossa sivupalkissa semmonen ”jätä viestiä” -kenttä, mutta näköjään olen poistanut sen. Ilmankos mulla ei oo vielä sitä sponsorisopimusta Salomonin kanssa…. 😀 😀 😀 Mä heitän sulle postia ja jään innolla odottamaan sen sisältöä 🙂 

  2. Annan vinkin seuraavalle lenkille: kello, gps ja sykemittari kotiin ja nauttimaan aidosti siitä hetkestä. Juokset siltä kuin hyvältä tuntuu. Ota hengähdystaukoa matkojen mittaamisesta tai analysoinnista. Heittäydy juoksufiiliksen vietäväksi.. Kyllä kovien vauhtien aikakin tulee vielä, kunhan annat aikaa. Annat aikaa palautumiselle, kehittymiselle ja ennen kaikkea itsellesi. Nauti syysilman raikkaudesta! 🙂

    1. Kiitos Satu 🙂 Tuo vinkkisi kuulostaa hyvältä. Oon juossut nyt vuoden verran tuon gps-kellon/sykemittarin kanssa ja täytyy kyllä myöntää, että sen lukemat sanelevat välillä ihan liikaa niitä omia fiiliksiä. Kun mietin juoksua ennen tuota kelloa, niin silloin kuuntelin vain ja ainoastaan sitä fiilistä, enkä vetänyt sykelukeman tai vauhdin perusteella johtopäätöksiä menikö lenkki hyvin. Elikkäs kello pois ranteesta ja fiilistelemään. Kiitos taas tsemppauksesta ja positiivisesta kommentistasi 🙂 Samoin ihanaa syksyä sulle! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *