Madeira Island Ultra Trail 2017 kisaraportti

Olisi kiva kirjoittaa teille joskus sellainen pelkkää iloa ja energiaa pursuva kisaraportti näiltä reissuiltani. Sellainen, jossa rikotaan ennätyksiä ja ollaan tuloslistojen puolenvälin paremmalla puolella. Mutta minun vuoroni ei vielä ole kertoa sellaisista reissuista. Minä kerron sellaisista retkistä, joissa seikkailija lähtee oman sietokykynsä ylittävälle matkalle ja joutuu taistelemaan päästäkseen maaliin edes siellä häntäpäässä tuloslistaa. Uskon vakaasti, että joskus vielä voin kirjoittaa tuon toisenlaisenkin tarinan. Tämä ei vielä sellainen ole. 

Madeira Island Ultra Trailin Maraton mittainen (42km) matka starttasi liikkeelle Parque Egologico do Funchalista klo 11 paikallista aikaa. Kaikki kisaan osallistuvat 600 juoksijaa lähtivät liikkeelle samaan aikaan ja tunnelma lähtöalueella oli kuin rantabileissä. Oma fiilis oli korkealla, vaikka takana oli todella huonosti nukuttu yö. Olimme Sekopääjuoksijan kanssa lähdössä matkaan pääasiassa nautiskelemaan maisemista. Tiesimme, että reitti kulkee läpi henkeäsalpaavan kauniiden maisemien, joten tarkoitus oli tallettaa päivä verkkokalvoille upeana luontokokemuksena.  Maaliinpääsystä itsellä ei ollut epäilystäkään. Onhan näitä matkoja jo muutama tullut juostua, joten tiesin, että sisulla mennään maaliin joka tapauksessa. Lähinnä oli vain malttamaton olo. Venailu ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani, joten aamun tunnit tuntuivat todella pitkiltä. 

8bee8e26-f535-4207-b2cc-f290a632fd6e.jpgMölyn saattelemana päästiin vihdoin matkaan. Reitti alkoi heti kipuamisella, joten pienen juoksupätkän jälkeen vaihdettiin kävelyksi ja lähdettiin tunkkaamaan possujunassa ylöspäin. Ensimmäiselle huoltopisteelle oli matkaa reilu 12 km ja tälle osuudelle nousua oli luvassa n. 500m ja laskua 800m. Matka taittui leppoisaan tahtiin iloisissa tunnelmissa maisemia ihaillen, kropassa oli virtaa ja ylämäetkin sujuivat ilman puuskuttamista. Suomalainen löytää aina suomalaisen, joten alkumatkasta törmättiin myös kisassa mukana olleeseen kolmanteen Suomalaisjuoksijaan. Hän oli mukana kisassa kolmatta kertaa ja liikkeellä sauvojen kanssa. Toivotettiin tsempit matkaan ja kaveri hävisi sauvoineen horisonttiin. Jälkeenpäin tuli kadehdittua noita sauvoja vielä useaan otteeseen. 

6b2bb3a6-73c2-4c89-9edc-32334611041c.jpg

8026223b-c125-49fe-be54-55864acb8e32.jpg

ff0b75da-1227-4acb-9bcd-245e22ff4220.jpg

34abc6f6-bee3-4730-bd36-d097fc0f9013.jpg

9952d319-f2fd-4f29-95c8-2cb876b1ba26.jpg

f7facfc7-de9c-4e17-899a-dff8581a3fb0.jpg

Kaikki tasaiset pätkät juostiin ja alusta olikin Suomen kivikkoihin ja juurakkoihin tottuneelle todella helppoa edettävää. Kunnes alkoi ensimmäinen kunnon alamäkiosuus. Tässä kohtaa alamäkeä edettiin vielä paikoin joten kuten juosten, mutta melko nopeasti alamäki alkoi muuttumaan niin hankalaksi, että meikäläisen taidoilla sen juokseminen oli sula mahdottomuus. Tunsin kuinka varpaiden päät painuivat ikävästi lenkkareiden kärkiin ja etureidet ja polvet huusivat hämmästyksissään, että mitä tämä nyt on olevinaan. Kun oma kotikaupunki sattuu sijaitsemaan entisessä merenpohjassa, niin ylämäki- tai alamäkitreenimahdollisuudet ovat aika lailla nollissa. Omat pitkikset ovat painottuneet meren rannalle Yyteriin ja viimeksi olen juossut mäkiä Vaarojen Maratonilla, joten jälleen kerran kävi mielessä, että jotain tarttis varmaan tehdä. Tämä sama asia kävi matkan varrella mielessä vielä lukuisia kertoja. Pisti vähän nöyrtymään, kun ylämäissä takana puuskuttaneet tyypit sekä mummut ja papat vetivät alamäissä rallatellen ohi. Minulla ei ollut niissä mitään jakoa. Tuo ensimmäinen 800 metrin laskuosuus tuhosi reisien voimat huolella. Takaraivossa jäytävä tieto siitä, että tätä hauskuutta oli luvassa vielä 1800 metrin edestä ei varsinaisesti pistänyt naurattamaan. Ounastelin, että opin vielä vihaamaan alamäkiä tällä reisulla. 

c6345048-3636-4a61-839a-14ae3a9dc200.jpg

8c5e9506-d228-430a-a45a-c4d6a8a65247.jpg

4f6870dc-7fa8-4783-8fb3-46f46cd44133.jpg

9e305c90-5203-4466-9d73-71443509ca7d.jpgEnsimmäiselle huoltopisteelle Poisoon saavuttiin ajassa 2:19min. Matkaa tässä kohtaa oltiin taitettu 12,2km eli varsin verkkaiseen tahtiin oltiin aloitettu. Huoltopisteellä oli kattava valikoima kaikenlaista syötävää. Mistä päästäänkin meikäläisen todelliseen akilleen kantapäähän näillä reissuilla eli ongelmaan energian tankkauksessa juostessa. Vaihtoehtoni ovat nimittäin todella rajalliset. Jos syön tai juon jotain vähänkin hapanta ainesosaa sisältävää, alan kärsiä juostessa aivan hirvittävästä närästyksestä ja (niin hölmöltä kuin kuulostaakin) koska en osaa röyhtäistä, joudun lopulta työntämään sormet kurkkuun oloa helpottaakseni. Tuollaisen jälkeen eteneminen muuttuu melko tuskaiseksi. Näin kävi mm. Pallaksella, enkä ole halukas kokemaan moista enää uudelleen. Myös suolatabletit ja magnesiumjauhe ovat poissuljettua. En voi nauttia energiageelejä, urheilu- tai elektrolyyttijuomia, happamia karkkeja, appelsiinia tai mitään sitruunaa sisältävää. Suomessa juostessani pelastukseni on ollut mustikkakeitto, jota olen käyttänyt geelin sijaan, mutta näillä leveysasteillä ei mustikkakeitosta ole tietoakaan. Ilman ongelmia voin syödä oikeastaan ainoastaan banaania, taateleita ja viikunoita, sipsejä, suolapähkinöitä, suklaata ja jotain karkkeja kuten salmiakkia. Niinpä tälläkin huoltopisteellä tuli nautittua pääasiassa sipsejä ja banaania. Matka jatkui kohti reitin raastavinta ylämäkeä. Luvassa olisi 3,8km pätkä, joka tulisi sisältämään lähes 500m nousua. 

Kuten tämän pätkän speksit antoivat ymmärtää, nousumäärä oli melkoinen. Eteneminen oli todella hidasta. Silti nousuissa tuli napsittua aika monta selkää, kun missään kohtaa ei puuskuttanut. Silti jotenkin huomaamatta ylämäki alkoi syömään naisesta voimia ja energiat kropasta huveta. Kun pääsimme Poison huoltopisteelle tein sen virheen, etten nauttinut riittävästi energiaa. Tässä kohtaa sitä olisi pitänyt ladata koneeseen niin paljon kuin mahdollista, mutta sen sijaan vietin suuremman osan ajasta huoltopisteen ei niin tunnelmallisessa bajamajassa. Jostain syystä yleensä näillä reissuilla ilmaantuva ja moiset tyhjennyskäynnit estävä henkinen tulppa ei tällä kertaa toiminut ja kävinkin lisäämässä paikallisen luonnon monimuotoisuutta reitin varrella olevissa puskissa useaan otteeseen. 

9973efc7-8c7f-4c00-b1e0-eeb6659ea652.jpgTämän jälkeen reitti muuttui laskuvoittoiseksi, ylämäkiä ei juurikaan ollut ja loppumatka päästiin ”nautiskelemaan” alamäkien tamppaamisesta. Kovin pitkälle ei Poison huoltopisteeltä päästy, kun fiilis alkoi tummumaan kohdallani melkoisesti. Energiat olivat totaalisen loppu ja homma muuttui betoniseinään päin juoksemiseksi. Tai siis kävelemiseksi. Juoksusta ei tullut mitään. Kun matkaa oli taitettu kaksikymmentä kilometriä olin jo todella syvissä vesissä. Teki pahaa, huimasi ja vitutti kuin pientä villisikaa. Ekan kerran ikinä alkoi luovuttaminen tuntua potentiaaliselta vaihtoehdolta. Ei olisi mitenkään mahdollista päästä maaliin, jos olen jo alle puolivälin kohdalla tässä kuosissa. Miksi helvetissä ryhdyn kerta toisensa jälkeen tällaiseen, täysin oman kapasiteettini ylittävään hommaan? Miten aina kuvittelen, että kykenisin näihin? Joka ikinen kerta raahustan maaliin viimeisien joukossa ja 70-vuotiaat mummut ja papatkin ovat nopeampia kuin minä. Miksi nöyryytän itseäni vapaaehtoisesti? Olisiko jo vain aika myöntää, ettei minusta ole näille matkoille? Ei näillä treenimäärillä. Noiden hetkien ajatukset pistävät nyt huvittamaan. Vähissä energioissa liikkuva tallustaja ei ole kovin hilpeää seuraa. Sekopääjuoksija parka. Näin hänen päälleen muodostuvan ajatuskuplan, jossa luki ”ei vittu taas”. Pallaksen toistuminen alkoi vaikuttaa ilmeiseltä. Mietin, kuinka olin taas pilaamassa Sekopääjuoksijan reissua hitaudellani ja tuskailullani. Pähkäilin mahdollisuutta lähteä raatotaksin kyydillä seuraavalla huoltopisteeltä. Aivan sama, vaikka tulee DNF. Ei kiinnosta enää pätkän vertaa.

8ac5b79a-220c-4d13-91c3-1c39cdafdb87_0.jpg”Tässä on Snickers, vedät sen nyt naamaasi kokonaan. Aivan sama laskeeko vai ei. Anna mennä nyt vaan ja vettä päälle” Sekopääjuoksijan äänensävy ei jättänyt sijaa vastaaninttämiselle. Aloin nakertaa patukkaa vastentahtoisesti. ”Ja seuraavalla huoltopisteellä syöt sitten kaiken mahdollisen. Sun on nyt pakko saada energiaa kroppaasi”. 

Portelan huoltopisteellä 27km kohdalle tultiin ajassa 5:30. Snickerspatukka oli kohentanut oloa jo hieman ja Sekopääjuoksijan kantaessa eteeni kasoittain syötävää, en enää ehtinyt miettimään keskeyttämistä. Mätin suuhuni banaania, suklaata ja viikunoita. Sitä mukaa, kun energiataso kropassa alkoi nousta, alkoi myös fiilis kohenemaan. Ajatus keskeyttämisestä unohtui totaalisesti. Jatkoimme matkaamme kävellen, koska kroppaan mätetty ruoka tuntui miettivän paikkaansa mahassani vielä. Melko nopeasti päästiin kuitenkin juoksemaan ja voi pojat sitä fiilistä. On käsittämättömän mahtava tunne, kun saa voimat yhtäkkiä takaisin. Mieliala teki täyskäännöksen ja olo oli ihan voittamaton. Nautin kaikesta ympärillä olevasta täysin siemauksin. Eukalyptuspuiden tuoksu, kostea vuoristoilma ja se kaikki vihreys. Taas muistin miksi tätä teen. Luonto antaa aina takaisin kaiken kymmenkertaisena. 

bba246fd-c5eb-45b2-b192-5313ec3314f8.jpgPortelan reitti oli meille osittain entuudesta jo tuttua, koska olimme juosseet samaista reittiä pitkin jo viime vuonna. Mukavaa levadareittiä pitkin oli helppo edetä, kunnes alkoi laskeutuminen kohti Laranon huoltopistettä. Reilun 300m lasku pisti jälleen hieman irvistelemään. Tässä kohtaa etureisien voimat oli syöty loppuun ja etenin alamäkiä pääosin sivuttain. Voitte kuvitella, miten hidasta tuollainen tamppaamalla eteneminen käytännössä on. Tässä kohtaa alamäkien osalta huumori alkoi loppumaan. Olisi tehnyt mieli heittää kädet taskuun ja kieriä mäki alas. Vaikka voimat oli palanneet, niin alamäet eivät vaan ottaneet sujuakseen. Joku alamäkiekspertti voisi nyt ilmottautua ja ottaa mut tukiopetukseen. Tai sitten otan seuraavalle reissulle pulkan tai liukurin mukaan. 

104328c9-4f7c-45ac-9551-818729b2cc39.jpg

60fbb8ec-f844-45a6-8721-09a76d32117e.jpg

cdfa757b-f209-4076-aff7-1b0715de15bb.jpgLaranon huoltopisteellä 32km kohdalla tein jälleen sen virheen, etten tankannut riittävästi. Jotenkin energinen olo erehdytti luulemaan, että tällä fiiliksellä mennään loppuun asti. Maaliin oli enää matkaa kymmenisen kilsaa, joten se nyt mentäisiin heittämällä, varsinkin kun luvassa oli todella juostavaa, tasaista pätkää. Tästä kohtaa alkoi maisemiltaan reitin huikein pätkä. Vasemmalla puolella avautui upea näkymä merelle. Oli etuoikeutettu olo päästä juoksemaan sellaisessa paikassa. Ihan valtavan kaunista. Reitti kulki pitkin kapeaa polkua vuoren rinteessä ja meri hohti sinisenä ympärillä. Tuntui kuin olisi juossut maailman laidalla. 

7ade6f51-1800-41d5-b109-175c682e983d.jpg

15f92235-0ebf-4b80-a4be-7142f88c55b0.jpg

f80f36a3-0e11-45d8-b6fb-71833a8b55e9.jpg

4bb78fb4-d748-488f-a308-8523e1af86e3.jpg

31c56e41-eb8e-46e3-a924-09f846f58cc7.jpgJuoksu kulki mukavasti ja tässä kohtaa napsittiin jopa muutamia selkiäkin. Mm. eräs eläkeläispariskunta, jotka olivat nöyryyttäneet meitä ohituksillaan jo useaan otteeseen matkan varrella. Arvioin pariskunnan olevan iältään lähellä seitsemääkymppiä. Ihan huikeassa kunnossa, molemmista näki, että oltiin juostu ja paljon. Rouva oli hento kuin heinän korsi, mutta pohkeet olivat rautaa. Herralla oli päässään hellehattu, mutta silmissä oli päättäväinen ilme. Yhteen ääneen Sekopääjuoksijan kanssa päätettiin, että tuossa ollaan me kolmenkymmenen vuoden kulttua. Päätettiin myös, että ”noille ei hävitä”. Jonkin ajan kuluttua homma alkoi kuitenkin tökkiä jälleen. Jostain syystä en saanut sykkeitä laskemaan millään, en vaikka käveltiin välillä. Huohotin jokaisen pienenkin nousun kohdalla, enemmän kuin yhdessäkään alkupätkän nousussa. Betoniseinä alkoi siintää jälleen horisontissa. Kun sykkeet eivät millään tasaantuneet oli pakko pistää kokonaan kävelyksi. Sitten alkoi pusikko kutsua. Käytyäni jälleen kerran sulostuttamassa paikallisten sontakärpästen lauantaiehtoota ja könytessäni juoksuhame kintuissa pusikosta polulle näin kun eläkeläispariskunta veti ohitsemme. Sinne katosivat rouva teräspohje ja herra hellehattu metsän siimekseen. Heitä emme enää nähneet. 

e8859c44-91cc-405c-ac78-f072393c8d02.jpg

Selvää oli, että meikäläisen energiavarastot oli jälleen kulutettu loppuun. Miten nopeasti sitä voikaan siirtyä fiiliksestä toiseen. Hetkessä aloin olla jälleen painokelvottomassa mielentilassa. Sen tietää yleensä siitä, että en sano sanaakaan. Näyttelen vain pääni sisällä keskareita koko maailmalle. Energiavaje vaikuttaa minuun todella nopeasti ja voimakkaasti. Kun energiataso vajoaa minimiin kaikki tsemppihenki katoaa tyystin. Tästä on paljon opittavaa seuraaviin kisoihin. Energiaa on pakko mättää tasaiseen tahtiin alusta loppuun. Ehkä jatkossa olisi järkevää laskea tarkat määrät ja ajat, jolloin energiaa on syötävä. Matka kohti viimeistä huoltopistettä oli pitkä. Laskin metrejä ja odotin vain, että huolto ilmaantuisi näköpiiriin. Sen jälkeen sitten vain tossua toisen eteen huolella ja maali tulee vastaan nopeasti. Viimeiseltä huoltopisteeltä oli määrä olla matkaa maaliin enää 2km. Enää viimeinen rypistys.

Huoltopisteelle saavuttuamme kuulin sivukorvalla, kun paikalla ollut tyttö sanoi Sekopääjuoksijalle ”only 4,3 kilometers left”. Luulin tytön vitsailevan, kunnes näin huoltopisteellä olevan kyltin, jossa toden totta luki 4,3km. 4,3km on normaalisti silmänräpäys, mutta tuossa kohtaa se oli pienoinen katastrofi. Olin ihan liikaa laskenut sen varaan, että ennalta annettu 42km pitäisi paikkansa ja reippaalla vauhdilla olisimme maalissa alle 20 minuutissa. Vetäisin banaania namaan ja kiukkuisena kuin ampiainen päätin, että nyt sitten juostaan vauhdilla. Sekopääjuoksija takanani kehotti muutamaan otteeseen hiljentämään vauhtia, mutta en kuunnellut kehotuksia. Kunnes polku päätti kehottaa tehokkaammin. Lopputuloksena potku polulla olevaan kiveen ja kunnon pannut kenturaan. Isovarpaassa perkeleellinen kipu. Hetken näin tähtiä ja nieleskelin itkua maan siimeksessä, kunnes kokosin luuni ja jatkettiin matkaa. Sen verran veti nöyräksi tuo pyllähdys, että hetken oli pakko jatkaa kävellen.

4bd969bf-1a52-43d9-8eda-7f77c271325a.jpg
94c5629b-1b2d-4cbf-938e-8ccf6ee9b226.jpg

e3f3515b-8825-4147-97d4-4b3456943b5a.jpg

1681d9ed-b031-4c36-8181-9f664406c3c3.jpg

Suurin osa loppureitistä oli helppoa betonipäällysteistä levadaa. Oikeastaan varsin tyypillistä, että otan pannut reitin tasaisimmalla osiolla. Maali alkoi jo häämöttää alhaalla näköpiirissä ja maalialueen äänet kantautumaan korviin. Edessä olisi enää yksi lasku ja sen jälkeen rullailu rannassa olevaan maaliin. Viimeinen lasku kesti minulta iäisyyden. Tamppaustekniikkani ei selvästikään ole se nopein mahdollinen tapa edetä. Tässä kohtaa huomasimme kuitenkin takanamme tulevan ärsyttävän Ranskalaisen kälätyspariskunnan ja nuoren Liettualaisen tytön, joita oltiin nähty matkan varrella useaan otteeseen. Raahustaessani alamäkeä tyttö ennätti juuri kysyä ”are you okey”, kun päätin, että nyt meitä ei ohita enää ainutkaan juoksija. Vastasin nopeasti ”yes” ja aloin pinkomaan Sekopääjuoksijan rinnalle. Eipä ollut enää tietoakaan energiavajeesta. Kohti maalisuoraa juostiin jo sellaisessa vauhdissa, että oli vaikea itsekään uskoa, että jaloista löytyi vielä tuollaista poweria. Maalialueella oli mahtava hurraus. Viimeisillä metreillä otimme toisimme kädestä kiinni. Maaliviivan ylitys tuntui upealta. Jalat huusivat hoosiannaa, mutta mieli oli kiitollinen kaikesta. Se kaikki, mitä sain matkan varrella nähdä ja kokea oli jotain ainutlaatuista. Tälläkin matkalla opin itsestäni paljon. En ole niin sitkeä kuin luulen ja sitten kuitenkin voin olla vahempi kuin uskonkaan. Kaikkein kiitollisin olin siitä, että koimme tämän Sekopääjuoksijan kanssa yhdessä. Nämä tulevat olemaan niitä yhteisiä muistojamme, jotka eivät unohdu koskaan. Toivottavasti me tulemme tänne vielä silloinkin, kun olemme harmaapäisiä vanhuksia hellehatuissa ja rautaisissa pohkeissa. Toivottavasti tällaisia muistoja kertyy vielä matkallemme paljon. Mitalit kaulassa nilkutimme suihkujonoon ja tunsin itseni voittajaksi.

Jonkun on nämäkin tarinat kerrottava. 

img_6181.jpg

Kommentit (29)
  1. Uuujee Johanna!
    Ehkä vähän viiveellä kerkesin tätä raporttia lukemaan, mut onneks meno olikin sitä taattua itseään! 🙂

    Mahtavasti taas vedetty! Ja niin samaistuin moniin fiiliksiin matkan varrelta. Ja en epäilly kotisohvalla hetkeäkää ettet puskisi maaliin asti, way to go!
    t. kispe

    PS. Mä olin ainakin joskus muinoin alamäki-ekspertti (muita vahvuuksia mulla ei oo ollukkaa). Jalkojen, etenkin etureisien, on hyvä tottua etukäteen siihen alamäen iskutukseen, muuten ei hyvä heilu (kuten taisit huomatakin.. :)) Ja toinen vippaskonsti on juosta alamäet mahollisimman pitkällä, loikottavalla askeleella – eli jarruttaa mahd vähän ja päästellä vaa menemään reipasta haipakkaa. Oppikirjan mukainen pikkuaskel-tikuttaminen alamäessä syö reidet kuitenkin ja samalla menee hyvä ilmanen vauhti hukkaan!

    1. Jeeeee! Parasta Kispe kun tulit kommentoimaan 😀 Mulla kyllä kieltämättä kävi mielessä tuolla, että tässä ei nyt kauheen nautinnollinen reissu oo tulossa, kun ne hirveät vikat kymmen kilsaa tulee jo kisan ekalla kymmenellä kilsalla 😀 

      Ja hei kiitos vinkeistä!! Pääsisinkö mä Kispen alamäki-tukiopetukseen? 😀 Tuli todellakin meinaan huomattua, että se hyvä ei tolla mun ”tekniikalla” heilunut 😀 En oo sit meinaan ikinä ollut noin kipee. Vielä kolme päivää kisankin jälkeen jouduin tamppaamaan alamäet ja portaat sivuttain alas, kun etureidet oli vaan niin kertakaikkiaan paskana.

      Rohkeutta tuo alamäkeen loikottaminen kans vaatis (jota mulla ei oo). Mutta yritän kerätä sitä jostain ja lupaan ottaa nuo sun vinkit kokeiluun. Pois alta risut ja männynkävyt! 

      1. Hahahaa tottakai pääset kispen alamäki-kouluun! Alamäki juoksu vaatii nimenomaan sitä rohkeutta, ei siinä voi alkaa joka risua ja käpyä tosiaan väistelemään ja varomaan. Eikä oo tarkotuskaan, kyllä ne sinne jalan alle jää kuikuilemattakin.

        Loikotus-treenit voi aloittaa ihan hyvin pururadallakin tms, tai vaikka sielläpäin Yyterissä jotain penkkaa alas rullailemalla, myös pk-lenkin yhteydessä.
        Tekniikkahan on tietenkin vapaa, voit pitää mielessä ohjenuorana: ”nyt annat, vittu, mennä!”
        kerro sitten miten meni! 🙂

        1. 😀 Mä kerään rohkeutta ja alan toimimaan ton ohjenuoran mukaisesti! Iha loistava 😀

  2. Kiitos kisaraportista, mahtavaa sissi-meininkiä! Nää on kyllä niin hyviä, ”oli yhtä helvettiä, lähtekää tekin!”. Ja sitten ihmiset vielä innostuu ja ehkä lähtee 😀 Samaa kaavaa tuntuu menevän itselläkin. Jossain vaiheessa kisaa tulee aina ajateltua, että kenen hiton idea tääkin taas oli ja en kyllä enää ikinä. Mutta sitten sitä on taas seuraavaan innolla menossa 🙂

    Mun piti alentaa Kk:n matkaa 31 kilsalle, kun tää kevät on henkisistä syistä ollut tosi raskas. Puhti on totaalisesti pois ja treenit on siksi jääneet aika minimiin. Katsotaan, miten mulle käy tuolla ”pikamatkalla”, kun juoksukilsoja on nyt alla tältä vuodelta vain 60! No, onneksi on vähän muutakin liikuntaa, mutta tosi vähän. Jännäks menee.

    1. Niin toi olin siis mä, kommentoin vahingossa anonyyminä 🙂

    2. Juurikin näin 😀 tuo reitillä tapahtuva kelailu on kyllä usein jälkikäteen suorastaan hupaisaa. Varsinkin ne pätkät, mitkä menee vähissä energioissa. 

      Hei sulle käy taatusti hyvin tuolla Karhunkierroksella. Se pikamatkakin on tosi siisti. Vähän jopa harmittaa, etten lähtenyt sille uudestaan. Meinaan tällä kunnolla musta ei kyllä oikeen tolle viiskymppiselle olis. Mulla on menny treenien osalta alkuvuosi myös iha persilleen ja kilsoja on kertynyt niin minimaalisesti, että viimisten joukossa tuun jälleen maaliin raahustamaan siellä(kin) 😀 Tsemppiä sulle viimeistelyyn. Taitaa mennä lumikenkäilyksi se kisa…. Toivottavasti törmätään Kuusamossa 🙂 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *