Nuts Pallas 2016 55km – kisaraportti

Päivän oppi: Pystyt vaikka mihin!

Karhunkierroksen jälkeen oli selvää, että Pallaksen matka tulee alenemaan 26 kilometriin. Kuusamon kisa oli tuntunut niin haastavalta, että olisi suorastaan kaistapäistä lähteä edes yrittämään 55 kilometriä. Pistin pian Karhunkierroksen jälkeen Nutsille viestiä, että haluan alentaa matkaa. Nutsin Jokke kuitenkin kehotti miettimään asiaa vielä Juhannukseen. Kilttinä tyttönä en uskaltanut suoralta kädeltä torpata Jokken ehdotusta, mutta oli yhä päivän selvää, että matka alenee. Minulla ei olisi toivoakaan selvitä maaliin viideltäkympiltä. Kaikki järki maailmassa sanoi niin.

Sitten kuitenkin tapahtui jotain ja järki alkoi pikkuhiljaa pääkopastani hupenemaan. Kävin juoksemassa yhden hieman Karhunkierroksen matkan ylittävän ”testilenkin” ja se sujui niin hyvin, että pieni hulluuden siemen alkoi itää mielessäni. Tutkin kakskutosen reittiä ja se ei jostain syystä sytyttänyt yhtään. Jollakin tavalla ne tuntemattomattomat kilometrit alkoivat kiehtomaan ihan hirvittävästi. Silti järki yritti huudella vielä vastalauseitaan. Pallaksen matka oli Karhunkierrosta 22 kilometriä pidempi, melkein 22 kilometriä enemmän mitä ikinä olin juossut. Nousua olisi kolme kertaa enemmän kuin Karhunkierroksella. Jo tuo kolmannes vähemmänkin oli ollut ihan riittävästi. Lisäjännitysmomenttia antoi ajatus Pohjoisen hyttysistä ja mäkäräisistä. Olen melkoisen yliherkkä molemmille. Minkälaisena turvonneena ötökänpistospallona ryömisin maaliin, jos jäisin öttiäisten hyökkäyksen kohteeksi? Näistä faktoista huolimatta mieli alkoi tehdä päätöstään viisvitosen suuntaan. Kun vielä Sekopääjuoksija kannusti minua pidemmälle matkalle, 3.7. huomasin vain varanneeni bussikyydin viisvitosen lähtöön. Päätös oli tehty. Nyt pitäisi enää selvitä maaliin. 

Kun Sekopääjuoksija päätti alentaa oman matkansa viisvitoselle olin alussa sitä mieltä, että emme silti juokse yhdessä. Minä en halunnut pilata Sekopääjuoksijan juoksua, vauhtini olisi kuitenkin helpostikin kolme tuntia häntä hitaampi. Lisäksi pelkäsin, että huonolla hetkellä alkaisin purkamaan pahaa fiilistäni häneen ja tuntureissa syttyisi kolmas maailmansota. Mennään omia menojamme ja tehdään omat juoksumme. Kun Sekopääjuoksija sitten kuitenkin tarjoutui jänikseksi, otin tarjouksen vastaan enemmän kuin helpottuneena. Samalla vannoin pyhästi, että vedän juoksun läpi positiivisella mielellä ja minkäänlainen väsymiskiukuttelu ei tule olemaan sallittua.

Kisabussiin päästyämme Nutsin talkoolainen kuulutti mikrofoniin: ”Pallaksella vihmoo kovaa sadetta ja tunturissa tulee 20 metriä sekunnissa. Teillä on nyt tässä tämä bussimatka aikaa tottua tähän ajatukseen”. Olin nukkunut edellisen yön kuin tukki, joten kovin pahaa kisajännitystä ei siihen mennessä ollut havaittavissa. Bussissa alkoi kuitenkin jännittää ihan hitosti. Tuntui kuin olisin vaan valunut vääjäämättä kohti jotain järjettömyyttä. Siltikin koko homma vaikutti ihan itsestäänselvältä. Minun ei kuuluisi olla missään muualla kuin tässä juuri nyt. On todella vaikea kuvailla päässä liikuvia fiiliksiä vaikuttamatta jakomielitautiselta sekopäältä. On käsittämätöntä, miten joku niin järjetön voi tuntua niin oikealta. 

Starttitorven törähdys ja matkaan. Vedettiin huput päähän ja lähdettiin kipuamaan ensimmäistä nousua. Sade kasteli saman tien ihan huolella ja tiesin, että edessä on märkä ja viluinen matka. Päätin alusta asti hyväksyä sään sellaisena kuin se oli ja olla turhaan valittamatta siitä. Nyt mennään näissä olosuhteissa ja se siitä. Ainakaan ei olisi hyttysiä. Viisvitosen reitti alkaa heti startin jälkeen mojovalla yli 200 metrin nousulla Taivaskerolle. Nousu tuntui heti pohkeissa, mutta myös herätteli kropan mukavasti. Juoksu lähti tämän jälkeen käyntiin hyvin ja tuntui mahtavalta hölkätä eteenpäin. Ilma oli hapekasta ja kaikki kropassa tuntui hyvältä. Karhunkierroksella alkumatkassa olleista pahoista fiiliksistä ei ollut tietoakaan. 

Noin Seitsemän kilsan kohdalla oli aika heittää hyvästit kuiville lenkkareille. Katsoin kun Sekopääjuoksija vajosi edellä nilkkojaan myöden mutalilluun ja seurasin perässä. Ei ollut toivoakaan selvitä reitistä kuivin jaloin, joten oli ihan turhaa edes yrittää lähteä kiertämään lillukohtia. Tästä eteenpäin puljattiin lukemattomia kertoja ja vesi loiskui varpaiden välissä enemmän ja vähemmän koko matkan. Vettä oli tullut ja tuli niin valtavasti, että paikoin polut muistuttivat enemmän ojia kuin polkuja. Katselin, kun joka askeleella lenkkareista tirskahti vettä ulos. Tästä huolimatta tai ehkäpä juuri tämän ansiosta, en saanut ainuttakaan rakkoa matkan aikana. Sekopääjuoksijalla sen sijaan oli hivenen ongelmia kenkiensä kanssa, kun niiden pohjalliset lähtivät märässä kelissä rullautumaan. Niinpä hän otti pohjalliset pois jo heti alkumatkasta ja juoksi valtaosan matkasta ilman niitä. Menee se noinkin 🙂

Energiageelejä oltiin pakattu reppuihin hirvittävä mälli. Sääennusteetkin olivat lupailleet kylmää ja märkää keliä ja tiedossa oli, että energioiden loppuminen kesken voisi olla huono juttu. Parempi siis pakata ”evästä” mukaan hieman liikaa kuin liian vähän. Yritettiin pitää kiinni siitä, että puolen tunnin välein heitetään geeliä hetulaan. Geeli upposikin hyvin huiviin, kunnes jossakin 20 kilometrin kohdalla päätettiin ottaa suolatabletti ja magnesiumia. Joitakin kilsoja tämän jälkeen meikäläiselle iski närästys ja olo muuttui melko huonoksi. Juokseminen oli tuskaista, kun tuntui, että närästys painaa rintakehää kasaan ja happi ei kulje kunnolla. Tämän jälkeen jouduin pakottamaan kaikki energiat alas, kun mitään ei olisi tehnyt mieli syödä. Suolatabletti taisi olla virhe. 

Maasto oli vielä haastavampaa, mitä ennalta olin osannut odottaa. Eritoten alun rakka ja kivikko oli meikäläisen polkujuoksukokemuksella melkoista kieli keskellä suuta menemistä ja hidasta etenemistä. Kivikkoista polkua ja irtokiviä oli paljon enemmän mitä olin kuvitellut. Kävelypätkiä tuli väistämättä paljon. Nousut käveltiin suosiolla, niiden juokseminen olisi ollut meikäläisen kunnolla sula mahdottomuus. Ylös kipuaminen kävellenkin tuntui hanurissa ihan riittävästi. Alamäet olivat myös ihan oma lukunsa. Varsinkin lopussa etureisistä loppui jerkku ihan auttamattomasti ja alastulo oli melkoisen hankalaa. Mäkitreenin puute näkyi jälleen tälläkin reissulla. 

Sekopääjuoksija juoksi edellä ja tein itseni kanssa sellaisen päätöksen, että aina kun hän juoksee minäkin juoksen. Eli Sekopääjuoksija määrää tahdin ja meikä seuraa perässä. Vakaa aikomus oli olla joutumatta sellaiseen tilaan, jossa juoksu ei enää onnistuisi. Askel askeleeta eteenpäin, sä pystyt, kaikki on hyvin – noita hoin mantrana omassa päässäni läpi matkan. Yritin tyhjätä pääni ja keskittyä vain siihen, että tassu liikkuu toisen eteen. Pään tyhjääminen toimi ja vaikka vaikeaa oli, niin missään kohtaa mielessä ei edes käynyt luovuttaminen. Jotenkin vain hyväksyin pahan olon ja väsymyksen, enkä antanut sen vaikuttaa ajatuksiini. Missään kohtaa ei iskenyt epätoivoa, kiukkua tai edes vitutusta. Maaliin olin menossa vakaasti koko matkan. Pirun hitaasti, mutta maaliin asti kuitenkin. Kelloa en lukuunottamatta viimeistä kuutta kilometriä montaa kertaa matkan aikana katsonut. Muistan kun Sekopääjuoksija sanoi 34 kilometrin kohdalla ”onneksi olkoon, olet juossut pidemmälle kuin koskaan” ja 43 kilometrin kohdalla ”onneksi olkoon, olet juossut maratonin”. Aika merkityksettömäksi muuttuivat tuollaiset etapit matkan varrella. 

Ensimmäinen huoltopiste Hannunkurussa oli vasta 25 kilometrin kohdalla. Huoltopisteellä oli nuotio jonka vierellä lämmiteltiin hetki ja vaihdoin myös kuivaa paitaa päälle. Kuoritakkini oli kastunut läpi asti ja olin urheilurintsikoita myöden läpi märkä. Kuiva paita oli tuossa kohtaa luksusta. Onneksi olin varannut kaksi vaihtopaitaa mukaani. Juoksurepussa oli painoa märkien vaatteiden vaihdon jälkeen varmasti ainakin neljä kiloa, joten pienoista lisäpainoa tuli myös raahattua mukanaan läpi matkan. 

Karhunkierroksesta viisastuneena pakotin itseni syömään huoltopisteellä kaikkea mahdollista. Ensin en meinannut saada mitään alas, mutta kiukulla hetulaan heitetyt banaaninpalat, suklaakeksi ja sipsit saivat olon kohenemaan. Täytettiin vesipullot, toiseen pulloon vettä ja toiseen puoliksi urheilujuomaa ja vettä. Napit korville, humpat soimaan ja matka jatkui. Melkoisen nopeasti paha olo kuitenkin palasi ja närästys alkoi korventaa rinnassa. Tämän jälkeen jokainen energiageeli meni alas taistellen. Jos Sekopääjuoksija ei olisi tyrkännyt geeliä käteeni säännöllisin väliajoin ja pitänyt huolta, että myös syön ne, olisi jäänyt ottamatta. Nestehukasta ei onneksi tällä reissulla tarvinnut huolehtia. Taivaalta varmaan imeytyi ihon läpi niin paljon vettä, että nestetasapaino pysyi kunnossa ihan luonnostaan 😀

37 kilometrin kohdalla reitillä oli autiotupa, jonne pysähdyttiin hetkeksi lämmittelemään. Tuvassa oli retkeilijöitä yöpymässä ja takka lämpimänä. Tuo lämmittelytauko teki minusta hetkeksi kuin uudestisyntyneen ja jatkoin matkaa ihan uudella tarmolla. On uskomaton tunne, kun saa yhtäkkiä jostakin uutta virtaa. Se päättäväisyys mikä tuossa kohtaa tuli oli jotain ihan ennenkokematonta. Valitettavasti yhtä nopeasti kuin tulee hyvä fiilis, tulee myös paha olo takaisin. Kun päästää pienenkin ajatuksen väsymyksestä pääkoppaansa, niin hups taas sukelletaan ja matkanteko muuttuu taisteluksi. 

Kilometrit kuluivat ja voimat hupenivat koko ajan lisää. Hirveästi emme matkan aikana Sekopääjuoksijan kanssa varsinkaan viimeisen kolmenkymmenen kilometrin aikana keskustelleet. Sekopääjuoksija meni kymmenisen metriä edelläni ja pysähtyi aina välillä odottamaan. Aina kun katsoin eteenpäin näin Sekopääjuoksijan tsemppaamassa. Välillä hän heilutti peppua, välillä tanssahteli, välillä lauloi ja koko ajan kannusti. ”Hienosti menee”, ”hyvältä näyttää”, ”ei mitään ongelmia”, ”tästä ei ole matkaa paljon yhtään” (=matkaa oli jäljellä 20 kilometriä). Oli lähes mahdotonta olla negatiivinen tuossa seurassa. Enkä kyllä ollutkaan. Olin täysin uuvuksissa, mutta en yhtään synkissä fiiliksissä. En olisi voinut itselleni parempaa jänistä saada. 

Lähdettäessä viimeiseen nousuun kohti Pyhäkeroa keli muuttui huonosta todella huonoksi. Tuossa kohtaa olin siirtynyt liikkumaan hitaasta vauhdista etanavauhtiin. En saanut käskytettyä jalkoja liikkumaan yhtään nopeammin. Alkoi tulla ensimmäistä kertaa oikein toden teolla kylmä. Sekopääjuoksija hoki koko ajan, että nyt on pakko laittaa tossua toisen eteen tai käy huonosti. Vilu alkoi ottaa kehoa otteeseen ja kylmä jos pääsisi kangistamaan, niin hyvä ei heiluisi. Tunturissa tuuli ihan hirvittävästi ja satoi melkein kaatamalla. Jossakin kohtaa saatiin rakeitakin niskaan. Pyhäkeron nousu tuntui loputtomalta, mutta Sekopääjuoksijan huolestunut äänensävy sai tsemppaamaan jälleen. Tunturista oli päästävä pois mahdollisimman nopeasti. Saattoipa siinä jänikseni myös hieman liioitella omaa vilutilaansa, jotta saisi minut kiristämään tahtia. 

Jos nousu Pyhäkerolle oli haastava niin alas laskeutuminen vasta hankala olikin. Sekopääjuoksija parka! Hän olisi pystynyt kevyesti juoksemaan koko mäen alas, mutta etana perässä liikkui kuin hidastetussa filmissä. Pyytelin koko ajan anteeksi hitauttani. Tuossa kohtaa aloin jo odottamaan lopun tiepätkää. Olin lukenut monta blogijuttua tuon tiepätkän puuduttavuudesta, mutta jotenkin kuvittelin, että siinä kohtaa pystyn tsemppaamaan itseni uuteen vauhtiin. No niinhän sitten pystyinkin, tosin valitettavan pieneksi aikaa. 

Viimeiselle huoltopisteelle 43 kilometrin kohdalla saavuttiin noin yhdeksän aikaan. Tuossa kohtaa olin ihan jäässä ja olisi tehnyt mieli heittäytyä Nutsin talkooväen kaulaan, kun he sanoivat, että vieressä olevaan mökkiin saa mennä lämmittelemään. Geelit eivät olleet uponneet enää hetkeen, enkä saanut myöskään syötyä huoltopisteen välipaloja, mutta mökin lämpö oli enemmän kuin mikään energiageeli. Tiesin, että saan pienestä lepohetkestä lämpimässä voimaa juosta. Tuossa kohtaa olin ihan täynnä itseluottamusta ja ajattelin, että juoksen helposti maaliin asti tietä pitkin. Parinkymmenen minuutin lepotauon jälkeen täytettiin vesipullot ja lähdettiin viimeiselle taipaleelle. Ikinä koskaan juoksu ei ole tuntunut niin hyvältä kuin tuolloin. Juoksimme pitkin metsäpolkua ja meno tuntui niin helpolta. Kuin olisimme vasta lähteneet matkaan. Tuossa kohtaa kaikki taitettu matka tuntui tuon hetken arvoiselta. 

Kun matkaa oli jäljellä 6km euforia loppui, kun taisin päästää päähäni jonkun pienen aatoksen väsymisestä. Se on käsittämätöntä, miten hyvä fiilis voi loppua kuin seinään. Sekopääjuoksija yritti väkipakolla syöttää mulle kaikkea. Työnsi käteeni glukoosipastillin ja kaksi rusinaa. Imeskelin pastillinpalasia suussani ja taistelin joka nielaisulla yrjöä vastaan. Kuljin yksi rusina kädessäni varmaan kilometrin ennen kuin sain syötyä sen. Tuossa kohtaa aloin ekaa kertaa ajatella maalia. Aloin ajatella sitä hyvänolontunnetta, jonka maaliviivan ylittäminen antaa. Se riitti totaaliseen uuvahdukseen. Nuo viimeiset 6 kilometriä olivat käsittämättömän pitkät. Katsoin kelloani varmaan sadan metrin välein ja tuntui, että matka ei hupene ollenkaan. Viimeiseen kahteentoista kilometriin tuhrattiin aikaa lähes kaksi tuntia. Pitkiä tunteja, pitkiä minuutteja, pitkiä metrejä. 

Viimeinen 500 metrin kyltin kohdalla Jokke oli jo ottamassa kylttiä pois, kun tulimme kohdalle. Montakaan juoksijaa ei tainnut enää olla perässämme tulossa. Olisi pitänyt kiittää Jokkea tähän kokemukseen hulluttamisesta, mutta tuossa kohtaa näin vain maalin. Sadan metrin kohdalla tartuimme Sekopääjuoksijan kanssa toisiamme kädestä ja pistimme juoksuksi. Maaliviivan ylitys tuntui mahtavalta. Pienet itkutkin siinä taisin tirauttaa. Vaikka kuinka yritän, on vaikea sanoin kuvailla, millainen itseni ylitys tämä oli. Hyppäys 33 kilometristä 55 kilometriin on valtava. Se on minulle todella suuri saavutus. Loppuajalla ei ole mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, että lähdin yrittämään, annoin kaikkeni ja maalissa nauroin hampaat kalisten juodessani lämmintä mustikkamehua. 

———————————————————————————————————

Sanomattakin on selvää, että ilman Sekopääjuoksijaa en olisi maaliin päässyt ainakaan hyväksytyn ajan puitteissa. Hän oli matkallani korvaamaton tsemppari. Se tapa, jolla hän minua kannusti eteenpäin on jotain minkä tulen muistamaan aina. Sanon jälleen kerran – mieletön onnen tyttö olen. 

Kiitokset jälleen kerran Nutsille, kun teitte tämän kisan meille. Oli ilo olla mukana tapahtumassa, jossa kaikki toimii! Järjettömiin yrityksiin lähtenyt etanakin tunsi kuuluvansa joukkoon. Kiitos ihan jokaiselle Nutsilaiselle ystävällisyydestä ja Jokkelle rohkaisusta 🙂 

Edit- loppuun vielä Buff Trail Tourin virallinen kisavideo Nuts Pallaksen tämän vuoden 55k kisasta, josta saa hyvän kuvan, millaisissa olosuhteissa mentiin. Oli etuoikeus olla mukana!