No hiiohoi – hereillä ollaan! Blogi torkahti ja lopulta vaipui niin syvään uneen, että herääminen alkoi tuntumaan jo melkein mahdottomalta. Muutaman epäonnistuneen herättely-yrityksen jälkeen annoin blogin suosiolla uinahtaa ja pikkuhiljaa alkoi jo vaikuttaa siltä, että kohta sammutaan ikiuneen. Ei ollut mitään sanottavaa. Ei sitten yksinkertaisesti yhtikäs mitään. Niinpä jatkettiin unten mailla. Nyt tuli kuitenkin sellainen olo, että voisi olla aika hieroa rähmät silmistä ja tuuppia mokoma vätys jalkeille jälleen. Johan tässä kolme kuukautta jo nukuttiinkin.

En ole kirjoittanut viime aikoina siitä yksinkertaisesta syystä, että liikunta- ja hyvinvointiaiheiseen blogiini ei ole riittänyt kerrottavaa noiden aihepiirien tiimoilta. Kerrottavaa ei ole ollut, koska en ole juurikaan liikkunut tai voinut hyvin. Sen sijaan olen kokenut huonoa omaatuntoa liikkumattomuudesta, ollut aivan äärimmäisen stressaantunut ja väsynyt. Stressin syynä on ollut uusi työ ja epäilys omista kyvyistä suoriutua työssäni. Liian tunnollinen luonne ja taipumus ruoskia itseään pienistäkin epäonnistumisista ei ole varsinaisesti helpottanut stressiä.

Vaikka nukkumisesta tuossa alussa kirjoitankin, niin todellisuudessa noihin kolmeen kuukauteen on mahtunut aika paljon heräämisiä. Olen ehkä vähän tahtomattakin herännyt siihen, miten aina ei pelkällä tahdonvoimalla pusketa eteenpäin, vaan välillä jotkin muutkin tekijät, kuin oma sisukkuus sanelevat sen mitä pystymme ja jaksamme. Herännyt myös siihen, että no excuses tyyppiset voimasloganit ovat pahinta bullshittiä mitä meille voidaan syöttää. Ja että sana tekosyy on yksi ilkeimmistä sanoista maailmassa.

On ollut vaikea sovittaa liikuntaa tähän elämäntilanteeseen järkevästi eli siten, että liikunta ei aja ojasta allikkoon ja tee hallaa väsähtäneelle kropalle. Olisi eri asia, jos harrastaisin jotain keveää liikuntaa, mutta Crossfit ja pitkänmatkanjuoksu eivät varsinaisesti ole lajeja sieltä lempeimmästä päästä. Liikunnan pitäisi piristää ja vähentää stressiä, mutta siinä kohtaa, kun kroppa alkaa käydä ylikierroksilla, saattaa käydä juurikin päinvastoin. Näin minulle on käynyt. Lisäksi seurauksena on ollut melkoinen itseni syyllistäminen. Olen nimittäin huomannut miettiväni paljon sitä, missä kohtaa treenien väliin jättäminen on johtunut laiskuudesta ja missä kohtaa se on vain yksinkertaisesti ollut ainoa järkevä vaihtoehto. Noiden no excuses -lausekkeiden maailmassa on vaan välillä ihan hemmetin vaikea olla millään muotoa järkevä. Olen huomannut, että tämä ei tekosyitä -ajattelu ruokkii ihan kybällä itsensä turhaa syyllistämistä. Ei varsinaisesti vähennä stressiä millään muotoa.

Nyt herättyäni voisin todeta itselleni kutakuinkin seuraavaa: Ei ole olemassa tekosyitä, on vain syitä. Lepää, kun olet väsynyt, ehdit heilua sitten, kun et ole. Jos ei huvita mennä lenkille tai treeneihin, niin älä mene, äläkä turhaan ruoski itseäsi siitä. Syyllisyys tappaa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin ilon kaikesta, joten älä koe turhaan huonoa omaa tuntoa väliin jääneestä lenkistä tai treenistä. Ja lopuksi: tee asioita, jotka tuntuvat hyviltä tai joista innostut jo ennen kuin ne on suoritettu. Näin löydät niiden asioiden pariin, jotka ovat todellisuudessa sinulle tärkeitä.

Blogin jutut tulevat jatkossa varmaankin painottumaan hyvin paljon tämän aihepiirin ympärille. Miten selätän stressiä ja millä tavoin pystyn harrastamaan liikuntaa tässä elämäntilanteessa. Kantapääopiston oppia on epäilemättä taas luvassa. Olisi mukavaa, jos joku lukijani vielä palaisi mukaani kompastelumatkalle.