Se DNF-tarina – Nuts Karhunkierros 53k 2017

Perinteisestä kotimatkalla kirjoitetusta kisaraportista tulikin tällä kertaa sitten se DNF tarina. Kootut selitykset ja semmosta. Näköjään onnistun runoilemaan keskenjääneestäkin kisasta melkoisen eepoksen. Ultrajuoksijan sijaan musta taitaakin olla enemmän ultrakirjoittajaksi…

img_6986.jpgAsiaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että osasin ounastella, että tältä reissulta ei maaliin selvitä. Polvi ei nimittäin ollut ollenkaan kunnossa paria päivää ennen starttia. Kovasti yritin uskotella itselleni, että suurentelen vaivaa mielessäni. Kun kisaa edeltävinä öinä heräsin pariin otteeseen kipuun koukistaessani polvea, aloin valmistautua siihen, että mitalli kaulassa ei Rukalta poistuta. Olen kuitenkin sen verran optimisti ja hullu, että pieni toivonkipinä eli silti. Elättelin toiveita, että polvi on vain liikkumattomuudesta kipeä ja vertyy juostessa. Jälkikäteen voi ajatella, että olisi ollut järkevintä jättää starttaamatta kokonaan. Niin järkevä en kuitenkaan ole, että olisin malttanut olla viivalle menemättä. 

Perjantai kului ihan hirveän jännityksen vallassa. Kuten totesin, niin oma kisa ei jännittänyt juuri ollenkaan, mutta Sekopääjuoksijan eteneminen sai hermoilemaan ihan huolella. Päivä kului joten kuten. Kävin mm. kuuntelemassa Henri Ansion ja Janne Hietalan treenivinkkejä ja ajatuksia polkujuoksusta sekä Juoksija-lehden Tomi Savolaisen viimehetken vinkit kisaan. Joku yleisöstä heitti lopussa kysymyksen siitä, mikä on Savolaisen mielipide kipulääkeiden käytöstä kisoissa. Olin itse ajatellut, että tarvittaessa kaivan kisassa buranat esiin ja jatkan niiden voimin etenemistä, jos kipu yltyy pahaksi. Niinhän lähes kaikki tekee, buranatarinoita on juoksublogit pullollaan. Täytyy sanoa, että tuossa kohtaa en pitänyt kipulääkkeiden ottamista mitenkään pahana vaihtoehtona. Sitkeä sissi pyrkii maaliin keinolla millä hyvänsä näissä kisoissa ja jos burana auttaa loppuun asti, niin sehän on sallittu keino auttaa naista/miestä mäessä. Näin ollen kattava kipulääkearsenaali oli jo pakattu omaankin reppuuni. Savolaisen vastaus kuitenkin pysäytti. ”Tämä on kuitenkin vain harrastus.” Kannattaako pyrkiä maaliin oman terveyden kustannuksella? Tuo jäi kieltämättä nakuttamaan takaraivoon. Olin starttaamassa 53 kilometrin matkalle. Jos en kykenisi taittamaan tuota matkaa ilman kipulääkettä, niin sitten en ehkä ansaitsisi päästä maaliin. Tuossa kohtaa taisi jotenkin tulla naulattua se päätös, että maaliin mennään ”luomuna” tai sitten ei mennä ollenkaan.

Menin startissa tarkoituksella puolenvälin paremmalle puolelle. Ajattelin, että lähden kerrankin reippaasti liikkeelle. Tiedossa oli, että reitin ensimmäiset 10 km olivat todella juostavaa pätkää, joten tarkoitus oli laittaa isompaa vaihdetta silmään. Silläkin uhalla, että meikäläisen kroppa käynnistyy yleensä vasta 5 km kohdalla ja olisi järkevä aloittaa maltilla ja lähteä reippaammin vasta, kun homma alkaa rullaamaan. Jossakin kohtaa oli pakko tosin pudotella vauhtia omalle mukavuusalueelle, kun tuntui, että sykkeet poukkii liian ylhäällä.

Polvi alkoi kipuilemaan heti lähdöstä asti. Ensin tuntui terävä vihlaisu polven ulkosyrjässä aina silloin tällöin. Kymmenen kilsan paikkeilla kipu alkoi muuttumaan jatkuvaksi jumittaen pikkuhiljaa myös takareiden ja pakaran. Oli melko vaikea sivuuttaa tuntemuksia, vaikka yritin keskittyä muuhun. Polku muuttui tässä kohtaa haastavammaksi ilmajuurakoksi ja vauhti hidastui melkoisesti. Oli aikaa käydä vuoropuhelua oman päänsä sisällä. Kilometrit 10-20 vedin melkoista unna junnaa itseni kanssa. Tiesin, että keskeyttäminen olisi järkiratkaisu. Olin tietoisesti startannut matkaan epäkunnossa olevalla polvella ja toivonut jonkinmoista ihmettä, mutta tämä lotto ei nyt tuottanut tulosta. Pohdin kuinka tärkeää maalin pääseminen minulle loppupeleissä on. Mietin myös sitä, mikä näissä juoksutouhuissa ylipäätään on minulle kaikkein tärkeintä. Kuinka paha luuserifiilis tulisi? Olisinko kaikkien silmissä luovuttaja? Pääsisinkö loppuun asti kipulääkkeen avulla? Eniten mietin kuitenkin sitä, mitä seurauksia loppuun asti rämpimisellä olisi. Kuinka pitkä toipuminen olisi edessä, jos menisin väkisten maaliin asti? Järkipuhe ja järjettömät aatokset ottivat mittaa toisistaan. Huomasin, että kaikki jatkamista puoltavat aatokset liittyivät jotenkin siihen, mitä muut minusta ajattelevat ja kaikki keskeyttämistä puoltavat taas siihen, kuinka paljon nopeammin kuntoudun takaisin juoksemaan, jos ymmärrän keskeyttää ennen kuin tilanne äityy todella pahaksi.

img_6966.png

Ei pelittäneet yhteydet eikä polvet Karhunkierroksella 😀

20 km kohdalle tullessani olin tullut seuraaviin johtopäätöksiin: Maaliin pääseminen ei minulle ole loppupeleissä niin tärkeää, ei ainakaan hinnalla millä hyvänsä. Yhdessäkään kisassa en ole kokenut maalissa niin ultimaalista hyvän olon fiilistä kuin mitä olen kokenut matkan varrella. Maalin pääseminen on ollut upea kruunu ja palkinto kaikesta, mutta se ei ole minulle tässä hommassa kuitenkaan tärkeintä. Nämä kisat ovat toki kerma kakun päällä, huikeita elämyksiä, treenimotivaation lähde ja tapa haastaa itseään, mutta en minä näiden takia juokse. Juoksisin ilmankin. Minulle suurin nautinto tulee niistä omista lauantaiaamun metsälenkeistä Sekopääjuoksijan kanssa, kun missään ei ole muita ihmisiä ja mennään vaan nautiskellen eteenpäin ilman mitään suorittamista tai painetta lopputuloksesta. Tajusin, että siitä minulle tulee suru puseroon, jos nuo lenkit jäävät väliin, DNF:n takia en itkuja tirauttele. En ainakaan silloin, kun olen lähtenyt matkaan puolikuntoisena ja huonosti treenanneena. Jos jättäisin leikin kesken nyt, niin toivun takaisin juoksemaan todennäköisesti paljon nopeammin. Luovuttaminen kirpaisee hetken, telakalle joutuminen harmittaa huomattavasti kauemman. Mitä enemmän järkeilin sitä selvempää se oli. Minä keskeyttäisin.

Oli aika ottaa puhelu Mr DNF:lle. Sekopääjuoksija oli joutunut keskeyttämään oman retkensä 80 km kohdalla ja nimesin meidät oman keskeyttämispäätökseni jälkeen Mr ja Mrs DNF:ksi. ”Voitko tulla noutamaan mut seuraavalta huoltopisteeltä?” Oli yllättävän helppoa sanoa tuo ääneen. Seuraavalle huoltopisteelle oli matkaa 11 km. Sovittiin treffit 31 km huollon kohdalle ja jatkoin matkaani kävellen eteenpäin. Tuskallisia kilsoja. Keskeyttämispäätöksen jälkeen tuntui hetken aikaa jopa siltä, että kipu helppasi. Vielä olisi aikaa pyörtää päätös. Aloitin unnaamisen ja junnaamisen uudelleen, mutta kun polvikipu palasi kaksinverroin pahempana ei tarvinnut enää kauheasti jossitella. Ylämäet ja portaat olivat suurinta tuskaa ja alamäkiin jouduin ottamaan käyttöön jo Madeiralla lanseeratun tamppaustyylin. Pahimmat mäet olivat vasta tulossa, joten aika tekemätön paikka. Käytin loppumatkan maisemien fiilistelyyn ja kuraleikkeihin. Kolmeykkösen juoksijat väistelivät vielä tässä kohtaa mutapaikkoja, mutta meikäläinen paineli lätäkkö- ja lillupaikat keskeltä läpi. Pakko myöntää, että nautin tuosta lits läts touhusta ihan liikaa. Vaikka olisi mikä, niin aina näillä reissuilla löytää ilon jostakin. Minä löysin sen tällä kertaa kuralätäköistä. Kuvaavaa ehkä jotenkin 😀

Huoltoon päästyäni en varsinaisesti saanut tukea päätökselleni Sekopääjuoksijalta. Hän oli selvästikin päättänyt, ettei sano asiaan juuta eikä jaata, jottei olisi vaikuttamassa lopulliseen päätökseeni. Se olisi tehtävä ihan itse. Tästä syystä aloin empiä jälleen ja tässä kohtaa oli aika vetää burana-kortti esiin. Sanoin, että buranan voimalla voisin ehkä päästä jatkamaan eteenpäin. Kysyin kuinka pitkä matka on seuraavaan huoltoon ja sain vastaukseksi n. 16 km. Mietin, että jos pääsisin jollakin keinolla seuraavaan huoltoon, niin pääsisinkö repimään itseni pelkällä tahdonvoimalla sieltä vielä maaliin asti? Kävin kilometrien 10-20 välisen päänsisäisen keskustelun pikakelauksella uudelleen. Päätös oli selkeästi kuitenkin jo tehty ja pääkoppa tuntui jotenkin tyhjältä. Jatkamisessa ei tuntunut olevan vain mitään mieltä enää. Varmasti olisin kyennyt sisulla rykimään maaliin asti, mutta aikaa siihen olisi kulunut ihan tuhottoman paljon. Silkkaa typeryyttä olisi jatkaa. Olin ottanut tietoisen riskin starttaamalla ja nyt piti maksaa seuraukset. Kävin ilmoittamassa toimitsijalle keskeyttäväni ja poistuimme hotellille.

Harmittaako DNF? No totta hemmetissä harmittaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei eilen olisi kirpaissut lukemattomia kertoja, kun porukkaa Rukalla ylitti maaliviivan. Myöskään spekulaatio omassa päässäni ei ole herpaantunut. Vaikka kuinka tiedän tehneeni fiksun päätöksen ja osaan perustella sen itselleni kymmenellä eri tavalla, niin silti yhä edelleenkin mietin sitä, että olisiko kuitenkin pitänyt jatkaa sen buranan avulla. Mitä pidemmälle aika kisasta kuluu, sitä enemmän nämä aatokset kuitenkin laimenevat. Huomenna harmittelen varmaan vielä vähän, viikon kuluttua tuskin enää ollenkaan. Äsken mietin, harmittaako minua, kun ylipäätään lähdin kisaan mukaan, vaikka lopputulos oli arvattavissa. Vastaus on älyttömän helppo. Ei harmita pätkän vertaa! Jokainen kilometri Karhunkierroksella oli todellakin tuon DNF:n arvoista. Itseni tuntien koko kisan väliin jättäminen olisi harmittanut todella pitkään. Enemmän kuin tämä DNF ikinä. Jos joku asia harmittaa, niin se on se, etten päässyt kokemaan sitä haastavinta pätkää. Sen kohdan olisin halunnut päästä tänä vuonna rämpimään lävitse. Mutta tämähän kertoo vain siitä, että jotain jäi hampaan koloon. Ja sehän on pelkästään hyvä asia.

Veljeni taisteli maaliin ensimmäiseltä 80km ultramatkaltaan. Ihan mahtavaa, kun saatiin yksi meistä kunnialla maaliin. Vatsaongelmien takia reissu ei ollut helppo hänellekään, mutta ei tullut yllätyksenä, että hän hoitaa homman kotiin 🙂 

Onnittelut kaikille Karhunkierroksella maaliin päässeille ja tsempit niille, joiden kohdalla tuloslistassa on tuo pelätty DNF. Me emme päässeet maaliin, mutta entäs sitten? Maaliviivalle voimme kuitenkin jälleen päästä ja siellä ne polut edelleenkin odottavat uusia yrityksiä.

img_7722.jpg

Päätepisteessä. Reissussa rähjääntynyt kisailija. Keskeytettyäni huomasin omistavani myös 10 kappaletta kouriin kiinnitettyjä HK:n sinisiä, kun sormet olivat turvonneet pienoisen nestehukan vuoksi nakkimakkaroiksi.

——————–

Lopuksi vielä suuret kiitokset Nuts Poppoolle ja talkoolaiselle. Te teette todellakin kaikkenne, jotta jokaisella kisailijalla on mahdollisuus päästä maaliin. Kaikki kisassa toimi jälleen ihan loistavasti. Ei näistä karkeloista voi koskaan hymyilemättä kotiin lähteä oli lopputulos mikä hyvänsä. Ensi vuoteen – eihän tätä voi väliin jättää 🙂

Kommentit (26)
  1. Vielä siitä polvesta… Kuten Instassakin mainitsin, mulla on kuusikymppinen juoksijakaveri, joka tahkoo upeita tuloksia. Hänellä on ehdoton sääntö: jos polvessa tuntuu pahalta, hänen on lopetettava juoksu saman tien, oli kyseessä kisa tai treeni. Varmaan sen(kin) takia hän kykenee vielä kymmenienkin juoksuvuosien jälkeen keräämään hurjia kilometrimääriä vuosittain. Hän on säästellyt polviaan ja syystäkin.

    Musta on hienoa, että teit saman ratkaisun, etkä lähtenyt testaamaan venäläisen ruletin toimivuutta Karhunkierroksella. Vaikea ja p***a päätös, mutta ehjänä on helpompi jatkaa tuntureiden ja vuorten valloitusta. 

    Ja tuosta Buranasta… Olen päättänyt, että asfalttimaratonit mun on selätettävä ilman turrutusta. Polkujuoksuista eikä ultrista mulla ei ole mielipidettä, sillä en ole testannut niitä. Sen sijaan mä pidän mukana aina kyypakkausta siltä varalta, jos amppari pistää kesken juoksun. Tallinnassahan mua pisti, mutta just silloin kyypakkausta ei ollut matkassa mukana. Onneksi kompressiosukka ja tiukalle vedetty lenkkari pitivät kohdan tiukassa paketissa ja eritin omaa adrenaliinia sen verran, ettei siitä muodostunut katastrofia. Patti ja kuumotus oli aikamoinen, kun avasin kengännauhat…

    1. Tuo sääntö on kyllä mielestäni aivan loistava. Mielestäni kiputila on hälyytysmerkki, jota pitäisi osata paremmin kuunnella eikä aina olla niin sitkeä sissi viimeiseen asti. Sisukkuus on upea asia, mutta ehkä joskus sitä arvostetaan liiaksikin. 

      Tällä hetkellä polvi ei oo vieläkään kunnossa, joten ei ole hirveästi ollut syytä katua päätöstä . Kuten arvasinkin, niin enemmän tällä hetkellä harmittelen, etten ole päässyt lenkille, kuin tuota DNF:ää 😀 

      Tuo Buranan käyttö on kaksijakoinen homma, kun sitä olen tässä pohtinut. Mielestäni on melko kyseenalaista, jos on kärsinyt jostain rasitusvammasta tai vaivasta jo ennen kisaa ja sitten kisan aikana vetelee samaisen vaivan takia nappia naamaan, jotta pääsee maaliin. Tätä mä siellä pölkyn päällä istuessani kelasin ennen kuin sen viimisen päätöksen keskeyttämisestä tein. 😀 Sitten taas jos vaikka teloo itsensä matkalla, niin voin ymmärtää kipulääkkeen käytön. 

      Hei apua, tuollainen ampiais-skenaario ei ookkaan käyny mielessä. Tuo kyypakkaus on muuten erittäin hyvä pointti ja polkuhommissa myös puoltaa paikkansa. 

  2. Mulle tuli DNS, eikä ees harmittanut! Siitä tietää varmuudella, että lähtemättä jättäminen oli oikea valinta. Olin ihan puhki jo ennen kisaa (oon ollut koko kevään, kun mun veli kuoli :.) ja kaiken lisäksi sain jonkin allergisen reaktion hotellin aamupalasta (pakki ihan sekaisin) eli ei ollut ees ravinnosta mitään energioita. Mähän tosiaan jo lyhensin matkaa ”pikamatkalle”, mutta sekin tuntui olevan liikaa. Arvoin lähtöä ihan loppuun saakka, hain sykemittarin palautumistestistäkin suuntaa ja samaahan se kertoi: kroppa loppu. Peruin osallistumiseni viime tipassa ja rynnin kiireellä kisabussiin, jotta pääsisin kannustamaan ja huoltamaan meidän muita juoksijoita.

    Mä näin sutkin ennen Basecampia, kun oltiin vastassa yhtä meidän 160:stä, koitin hihkua jotain kannustavaa. Näytit kyllä tosin minunkin silmään siltä, ettei kaikki ollut ok. Keskeytys ottaa aina koville, vaikka onkin yleensä hyvä päätös. Ainakin meillä tämmöisillä, jotka ei ihan vähästä anna periksi. Ehkä sit ensi kerralla menee asiat putkeen meillä molemmilla 🙂 Minä koitan jaksaa juosta Pallaksella ja kun Vaaroillekin napsahti paikka, niin pakkohan se oli ottaa 😉 Katsotaan, mitä aika tuo tullessaan. Paranemisia sun polvelle!

    1. Anukoo – Huh – miten kosketti nyt tämä sinun kommenttisi. Osanottoni veljesi kuolemasta <3 Ei ole oikein mitään lohdutuksen sanoja, kuin että kovasti voimia sinulle suruusi. Tiedän miltä läheisen ihmisen menettäminen tuntuu. Se jättää tyhjän aukon, joka lopulta uuvuttaa, vaikka kuinka yrittäisi tsempata. Jotenkin tätä kommenttiasi lukiessa konkretisoitui taas se, että juoksu on vain juoksua ja elämässä paljon suurempia ja merkityksellisimpiä asioita, kuin DNF:t ja DNS:t ja kisat. Ratkaisusi oli täysin oikea. Jotenkin uskon, että kroppamme kyllä kertoo meille viisaasti, että nyt on hyvä antaa olla. Ehkä tuo allergiareagtio oli vielä se viimeinen merkki, että älä lähde juoksemaan nyt 🙂 Todella viisas päätös olla starttaamatta. Voin silti hyvin kuvitella, että melkoista päänsisäistä keskustelua kävit sinäkin, ennen kuin teit päätöksesi. 🙂

      Voi hitsit kun mä en muista sua tuolta. Olen varmaan ollut hieman kiukkuisen oloinen tuossa kohtaa 😀 Pahoittelut, jos en ole huomannut tsemppaustasi! Kiitos jälkikäteen kovasti <3

      Mä olen tulossa myös Vaaroille. Sovitaanko, että siellä nähdään 🙂 Pallakselle ihan hurjasti tsemppiä sulle. Mä jätän ne väliin tänä vuonna. En ole varmaan toipunut vielä viime vuoden kisasta ja kelistä siellä 😀 Kaikkea hyvää sulle. Anna aikaa itsellesi ja ota juokseminen rauhoittumisen ja nollauksen hetkenä, jonka aikana nautiskelet ja hoivaat itseäsi <3 

       

      1. Voi, nyt mä sitten liikutuin sinun vastauksesta <3 Se tyhjä olo on kyllä suunnaton ja miten se vie voimat oli kyllä yllätys itselle. Kiitos, kyllä se tästä päivä kerrallaan. Vaaroilla nähdään 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *