Aika jättää vanha työpaikka
Olen viimeistä viikkoa nykyisessä työpaikassani ja huolimatta kahden kuukauden irtisanomisajasta mieliala on todella haikea. Olen työskennellyt samassa työpaikassa hieman yli kolme vuotta, ensin kesätyttönä, sitten osa-aikaisena koulun ohella ja taas kesätyttönä, josta jäinkin äitiysloman sijaiseksi. Nyt tuo kyseinen mamma palailee töihin ja minä olen hakenut ja saanut uuden työpaikan.
Olen innoissani uudesta, saan koulutustani ja työhistoriaani vastaavan työn, joka sopii kuin nenä päähän urasuunnitelmaani. Mutta samalla minua pelottaa mennä uuteen paikkaan. En tunne siellä ketään ja ujostelen varsinkin alussa uusia ihmisiä. Tykkääköhän ne minusta? Löytyyköhän sieltä sellaisia ihania ihmisiä joista tulee ihan ystäviä. Samaan aikaan olen kauhuissani, kun olen jättämässä kaiken tutun ja turvallisen. Tuntuu että pitää loikata kohti tuntematonta (ja sen yli). Mietin olenko ihan pöhkö ja olisiko kannattanut odotella vielä, jos tuolta olisi jotain auennut.
Toisaalta, olen tehnyt tuota nyt kolme vuotta, olen alkanut sanoa kokouksissa ”näinhän meillä on aina tehty”. Minun yksi parhaista puolistani, eli kehityshalukkuus on hautautunut kiristyneen työtahdin ja sitä myötä kiristyneen tytön alle. Ja toisekseen, jos haluan uralla eteenpäin, niin minun täytyy välillä vaihtaa työpaikkaa, siitä tulee myös tuoreutta katsantokantaani.
Samaan aikaan olen aika sekaisin tulevasta muutoksesta, koetan pitää kiinni siitä mitä minulla vielä on, hyvästellä ihania asiakkaitani ja kertoa seuraajalleni mitä helmiä asiakkaiden joukossa hän onkaan saamassa. Ja meidän tiimi, onkohan tuollaista toista? Olin jotenkin asennoitunut, että voin viimeiset kaksi viikkoa tehdä rauhassa töitäni ja pistää homman nätisti pakettiin. En ajatellut loman jälkeistä pöllöilyoloa tai sitä, että totta kai käytän tuon ajan perehdyttääkseni seuraajaani. Nyt olen siis joutunut olemaan skarppi, että saan perehdytettyä, fiilistelemään, kun teen asioita viimeisen kerran ja ottamaan kaiken irti tutuista, turvallisista ja ihanista ihmisistä. Sanoja ”miltä nyt tuntuu kun on vain x aikaa jäljellä?” kuuntelen vatsan kiertyessä korkkiruuville, tekisi mieli huudahtaa, että peruttu, en minä mihinkään lähde! Työnnän ajatuksen koko ajan kauemmas ja kauemmas, samaan aikaan kun aika vähenee ja vähenee. Huominen vielä täysillä töitä ja sitten täytyy alkaa taputtelemaan tämä hiekkakakku valmiiksi.
En halua luopua vanhasta, mutta tarvitsen uutta. En voi muuta kuin rohkeasti koettaa päästää irti ja toivoa, että minua kaivataan yhtä paljon kuin minä tulen kaipaamaaan heitä. Ja sitten toisaalta, eikö juuri näin ole ihana lähteä?
Sydän kurkussa kirjoittaen,
kao kao, jolla on olo kuin Pinterestistä löytyvällä bambilla