Joko ne on vihitty?

Sukulaiset, tuo maan suola. Ei riitä, että on mies. Ei riitä, että sen tuo näytille. Ei riitä, että suhde voi hyvin ja osapuolet ovat onnellisia. Ei.

Oli kummitytön rippijuhlat. Alle puoli tuntia juhlissa, niin kuulin kuinka eräs kyseli, että joko meidät on vihitty (ei). Kuuntelin, kuinka enoni tenttasivat miestäni kahvipöydässä, että onko se nyt kunnon mies meidän prinsessalle (luultavasti liian hyvä, mut elkää kertoko sille). Tätini silitteli hartaasti vatsaani ja kyseli koska se syntyy. Ei ehtinyt edes tervehtiä, kun tämä oli johtotähtenä ajatuksissa. Saati sitten että olisi hienovaraisesti tiedustellut asiaa. Ei mennyt ekalla eikä tokalla kiellolla perille, että en ole raskaana.

Sanoin ettei siellä ole kuin kakkua ja pullaa ja kirosin ideani laittaa löysän ja kivan kesämekkosen juhliin. Lopulta suutuin ja lähdin kävelemään tilanteesta. Olin varmaan hullun epäkohtelias, mut kai se ois ollut epäkohteliasta huutaa ihan raivoissaan, että luuletko etten olisi halunnut niitä lapsia jo kymmenen vuotta sitten. Nyt niitä ei välttämättä edes enää saa. Kuin kipeältä tuntuu seistä siinä täysin nöyryytettynä kaikin puolin ja olla silti kohtelias minkä pystyy.. 

Kävin ”jäähyllä” vielä muutaman kerran (onneksi siellä riitti paikkoja missä piileskellä ja kiristellä hampaita), mutta iltaa kohden kun väki väheni niin pidot todellakin parani. 

Jos me ikinä mennään naimisiin, niin meidän häihin ei tule yhtäkään sukulaista. Sukulaiset, olette mustalla listallani.