Kesäiltana

Makoilen parvekkeen sohvalla. Vieressäni on vihdoin lasi viiniä ja sylissä kone. Saan ihan olla vain. 

Ei pakkaamista, ei purkamista, ei kaulalla punaisena läikkyviä ”mihin nämä kaikki tavarat tungetaan” läiskiä.

Vain minä ja uusi kukallinen mekko.

Linnut laulelevat metsässä. Mies huutelee luurit päässä omalla koneellaan kavereilleen. En tiedä mitä pelaa. Äsken se puhui jotain ilveksistä.

Täällä olisi tehtäviä asioita. Mun vaatekaapi, se pitäisi järjestää. Uusi sohva pitäisi hankkia. Verhot on pesty, ne pitäisi silittää ja ripustaa. Tuolla on pari mysteeriboxia, joita en aio hetkeen avata. Olkoon.

Aurinko laskee. Se näkyy kultaisena hohteena puiden välistä. Katselen oravaa, joka kiipeää ensin yhteen puuhun ja sitten seuraavaan.

Minun pitäisi pakata. Huomenna on lähtö, aamupäivällä. En tiedä onko minulla juhlasukkahousuja. Mietin otanko farkut mukaan. Milloinkahan olen viimeksi pitänyt farkkuja. Onkohan Lapissa kylmä.

Mies kokeili pukuaan. Voi se oli komea. Pesin sen kauluspaidan ja mietin, että minä en tätä kyllä silitä. Silitän kuitenkin.

Tein listan mitä pakata. Tai siis listan mitä ei saa unohtaa. Sehän on melkein sama asia. 

Aurinko on laskenut. Minua väsyttää. Taidan hiipiä teemukin kanssa makkariin. Lukea hetkisen ja sitten nukahtaa. 

Rauha, mikä ihana rauha täällä onkaan. Oma koti <3