Kuinka pyristelin ylös huonokielitaito-kuopasta
Onnenpäivä-blogin A.Sinivaara kertoi omista enkkutraumoistaan. Olin kirjoittamassa hänelle kommenttia, kun tekstiä vain tuli ja tuli.. Lopulta siirsin tekstin tänne oman blogini puolelle, minulla on selkeästikin sanottavaa tässä asiassa.
Kolmosluokalla alkoi englannin opiskelu. Odotin tunteja innoissani, sillä tiesin yhden enkunkielisen sanan: cat. Ja tietysti ope antaisi mulle enkunkielisen nimen Caroline, koska sehän on mun nimi enkuksi (nimellä oli oma hohteensa, sillä kauniissa ja rohkeissa oli kaunis Caroline, joka oli menossa naimisiin komean Ridgen kanssa).
Mitä kävi? No, opettaja kuuli väärin, kun kerroin tietäväni sanan cat. Hän kirjoitti taululle sanan hat ja kysyi muulta luokalta, että tietävätkö he mitä sana tarkoittaa. Eivät tienneet. Sitten hän pyysi minua kertomaan, mutta enhän minä tiennyt mitä se tarkoitti. Minä tiesin että cat on kissa.
Ja se nimi.. ei minusta Carolinea tullut. Minusta tuli Carol. En osannut lausua nimeäni. Olisin halunnut Carolinen. Olin saanut päähänpiinttymän Carolinesta ja muistin ensimmäisen tunnin nöyryytyksen hat ja cat -sanojen välillä. Äiti kertoi myöhemmin, etten ollut suostunut opiskelemaan englantia, ilmoitin inhoavani opettajaani ja tätä oli kuulemma selvitetty opettajan ja vanhempienkin välillä. Opettajakaan ei tämän jälkeen pitänyt minusta, joten sain rauhassa olla oppimatta enkkua.
Tuli ylä-aste, meille tehtiin tasotesti. Minut olisi saanut nostettua kielioppikuopastani, mutta opettajaani kiinnosti enemmän kehittää niitä parhaita. Tasoryhmiä ei tehty, sillä eihän ketään saa laittaa huonojen ryhmään. Minä olisin mennyt sinne ilolla. Minulla oli intoa, motivaatiota ja halua oppia enkkua. Syyskauden jaksoin. En pärjännyt, sillä pohjaa ei ollut johon yläasteella opetettuja asioita olisi voinut rakentaa. Ja ne poikkeukset. Kun opin säännön, niin sen perään opetettiin viisi eri poikkeusta. Vieläkin ihmettelen, etteikö ensin olisi pitänyt opettaa ihan se perusjuttu, toistaa sitä kunnes se on ymmärretty ja jauhaa niistä poikkeuksista vasta sivulauseessa? Tuolla metodilla minulla meni kaikki suloisen sekaisin. Muistan inhonneeni aukkotehtäviä. Mistä hitosta minä tiedän, mitä sinne aukkoon pitäisi tunkea. Kun koko kieli on yhtä suota, eikä missään ole mitään järkeä, niin tyhjään aukkoon sopii silloin ihan mikä tahansa sana. Ihan mikä tahansa. Se käy ihan yhtä hyvin järkeen kuin se oikeakin, kun ei ole mitään hajua siitä oikeasta.
Aineet ja punakynä. Näin kyllä, että joka toinen sana aineessa oli väärin, siellä oli kaaria ja nuolia missä sana olisi pitänyt olla. Huonolla kieli-itsetunnolla varustettuna totesin, että olen surkea ja nukuin kokeeen läpikäymistunnin. Vasta lukiossa opettajan mieleen tuli käydä aineeni kanssani läpi tunnin jälkeen, kertoa, että sanakirjasta valitsemani sana haven tarkoitti luonnonsatamaa ja että tekstistä kävi ilmi minun tarkoittavan harbouria. Ahaa, eli tästä sotkusta saattaisikin saada jotain selvää?
Kirjoituksiin valmistavalla kurssilla olin tehnyt taas jonkin virheen. Suhtauduin siihen hyvin suuripiirteisesti, sillä olin jo todennut ettei tässä kieliasiassa ollut minulle mitään järkeä. Onneksi kaverini tuli väliin, kertoi opettajalle etten ollut tyhmä, en angstannut enkä vittuillut, kun en osannut kertoa mitä ovat englannin apuverbit, vain että ihan oikeasti en tiedä, mitä ne ovat. Tästä alkoi enkun opiskeluni. Opin apuverbit ja opiskelin vähän aikamuotoja. Pyysin toista ystävääni opettamaan minulle enkkua, eikä minua haitannut lainkaan, että tämä kotiopettajani oli minua kaksi vuotta nuorempi. Istuimme teellä jomman kumman luona, kävimme jonkin yhden jutun läpi ja sitten juorusimme enkuksi. Osaan vieläkin tällaisen kielioppisäännön, että kun puhutaan kolmannen persoonan tekemisistä, pitää verbin perään laittaa s-kirjain. Esimerkkilauseena toimi the dog sits on the roof. Osaan sen vieläkin. Kirjoitin enkusta lopulta B:n paperit ja olen niistä ihan vietävän ylpeä. Läpi meni eikä edes rimaa hipoen!
Ammattikorkeassa kieltenopiskelu oli ihan toivotonta. Käytiin läpi ammattisanastoa ja niin vaikeita artikkeleita ettei ne paremmatkaan niistä aina kaikkea tajunneet. Niinpä toivoin 25-vuoden hujakoilla kaverilta enkuntunteja. Mua ei latistettu kertaakaan ja kaverilla oli aina aikaa selittää miksi asia tulee ilmaista enkussa jollain tietyllä tavalla. Oppimistavat olivat luovia, saatoin saada chatissä tehtäviä tai jokin päivä piti kommunikoida vain enkuksi. Opettelimme myös kuinka sanat tulee lausua ja teimme hupsuja mokia lausumalla sanat väärin. Se oppiminen oli hauskaa, motivoivaa ja opin siitä enemmän kuin 10 vuotena koulussa.
Tuliko minusta täydellistä enkussa? No ei. Menin silti vaihtoon ja sain sen suoritettua. Saksalaiskämppikseni koetti heti alussa puuttua lausumiseeni, jonka lopetin tykkänään. Sanoin, että vaikka hän koettaa auttaa, niin minä koen sen moitteena enkä uskalla puhua kohta enää ollenkaan. Parempi on antaa minun kuunnella oikeaa lausumista ja auttaa aina kun itse pyydän apua. Pisteet herralle siitä, että hän pystyi tähän.
Edelleenkin saan palautetta siitä, että puhun epäselvästi ja aksenttini on suomalaisen tönkkö. Viis siitä, tulen ymmärretyksi ja mitä joku ei ymmärrä, niin sitä koetan sitten selittää eritavoin. Hieno palaute tuli vaihtoaikaan Lillessä vierailleelta ystävältä, joka kehui sitä kuinka suvasti olin selittänyt jonkin arkisen asian kämppiksilleni, tuli sellainen olo, että minähän pärjään.
Kuitenkin, tuolla jossain sisälläni pieni ääni toivoisi, etten olisi ollut kolmannella luokalla niin itsepäinen, että olisin oppinut muiden mukana enkä kantaisi tätä ”huono enkussa” leimaa loppuelämääni. Kuitenkin tämä ”itseopiskelu” tai oikeastaan taitavien ystävien hyödyntäminen on opettanut minut siihen, että kielitaito on jotain jota pitää pitää yllä, vaikka se koulu joskus loppuisikin. Minä nimittäin löysin itseni keväällä työmatkalta, selittämässä prosessejamme enkuksi ja käyttämässä hankalaa työsuhdesanastoa (asioita joita on hankala selittää suomalaisellekin ymmärrettäväksi suomeksi) ja vielä asiassa, jossa ymmärrysvirheitä ei saisi tulla. Minä selvisin! En muistanut kertaakaan mikä on työehtosopimus enkuksim, mutta kysyin kollegalta. Olen selvinnut sen jälkeenkin lukuisista sähköposteista. Pyytelen välillä anteeksi huonoa kielitaitoa ja vastaparini maailmalla sanoo, ettei hätää, englantini riittää loistavasti tämän projektin eteenpäinviemiseen.
Kiitos siis Anssi, Heidi ja Karoliina uhraamastanne ajasta, ilman teitä englanti olisi varmaan yhä selvittämätön sotkukasa päässäni ja maineeni maailmanmatkaajana ei ehkä koskaan olisi syntynytkään. Olette helmiä ystävien joukossa!