Kun on ikävä isiä
En tiedä saako tällaista kirjoittaa, kun kaikki muut hehkuvat isäinpäivän onnea. Minun isini nukkui pois kolme vuotta sitten. Olen vähän pelännyt näitä merkkipäiviä siitä lähtien. Nyt on oikeastaan enää sellainen surullisen haikea olo, en enää itke kuin pieni vesiputous näinä muistopäivinä.
Olen miettinyt olinko hyvä tytär. Muistan tosi monta puhelua joihin en ehtinyt vastata, kun oli jotain tärkeämpää tekemistä. Monta Joulua, kun kävin vain moikkaamassa sen sijaan että olisin viettänyt aikaa isin kanssa. Viimeisiä vuosia sairaalassa ja sitä turhautumisen tunnetta, kun toinen ei puhu takaisin. Sitä viimeistä automatkaa yhdessä, isi ajoi ja koetti jutella, minä olin kiukkuinen äidille jostain ja mökötin.
Minulla on ollut yksi ja sama hautakynttilä kaapissa kolme vuotta. Minun piti viedä se ensimmäisenä isättömänä isäinpäivänä hautausmaalle. En voinut tehdä sitä. Hiippailla nyt yksin pimeällä jossain hautuumaalla. En halunnut pyytää ketään mukaan. Ja sitten, mitä se kynttilä siellä hautausmaalla tekisi, täällä jossain pk-seudulla, kun itse hauta on kaukana Lapissa.
Niinpä sytytän tuikut ikkunalaudalla. Ajattelen isiä. Muistelen niitä hyviä hetkiä ja sen sijaan että surisin menetystäni, koetan olla iloinen ja ylpeä siitä, että minulla oli isi. Isä joka rakasti minua, tällaisenä kuin minä olen.
Millaisia muistoja minulla on? Lapsuus on niin kaukana, että siitä uskaltaa jo kirjoittaa.
Muistan kun isi opetti minut tekemään rieskaa perheemme leipomossa. Ensin opeteltiin tekemään minirieska minulle (koristeena joko K tai sydän, K siksi, ettei se vahingossakaan eksy myyntiin menevien rieskojen joukoon (halkaisijaero noin 10 cm mutta ei lapsi sitä tajunnut)) ja sitten kun opin niin sain tehdä niitä myyntiinkin. Rieska oli meidän juttu ja söin sitä joka aamu teen kanssa aamupalana lukion loppuun asti.
Istuin mättäällä isän kotitilan lähimetsässä, isi harvoo metsää ja minä tiedustelen jokaisen puun kohdalla, että mitä jos siellä on oravan pesä, missä se orava sitten asuu. Hyvin pitkämielisesti isä valitsi jokaiselle oravalle uuden pesäpuun ja sai luvan kaataa vuorossa olleen puun.
Ollaan kalassa isän ja siskojen kanssa. Minä en halua laittaa matoa koukkuun, joten isi laittaa sen (siskot nauraa minulle), kilkatamme niin paljon, että kalat katoavat kauas läheltämme. Jos satun saamaan kalan, en halua ottaa sitä koukusta enkä tappaa sitä. Isi tekee tämän kaiken puolestani. Sen sijaan mökillä, kun kalat ovat jo turvallisesti kuolleet, niitä on kiva rapsutella puukolla, jotta suomut lähtevät. Savustetut ahvenet ja uudet perunat. Parhautta.
Näitä ja muita muistoja minä täällä mietiskelen. Katselen ikkunalaudalla palavia kynttilöitä ja toivon, että siellä jossain isillä on kaikki hyvin.