Lentoon lähdössä

Lentäminen on rutiininomaista puuhaa, mutta siinä on jotain sanomatonta jännitystä ja hohtoa. Pieni tuulahdus seikkailua.

Olen nopea lentäjä. Checkkaan mieluiten itse laukkuni lennolle (ei tarvitse jonottaa) ja turvatarkastuksessa olen todella nopeasti purkanut takin, tietokoneen, nesteet ja käsilaukun omiin läpivalaisulootiinsa. Yleensä nappaan lootani pinoon ja astelen hitaampien kanssamatkustajien ohi läpivalaisuun. Pitkään laukussani kulki meikkipussukkana tuollainen läpivalaisua varten pakattu minigrip-pussi. Se oli jotenkin tosi kätevä ja aiheutti välitöntä iloa kaikille jotka sen huomasivat.

Ostan meikkini tax freestä, joten Lappiin suuntautuvilla lennoilla harmittelen kovasti menetettyjä ostosmahdollisuuksia. Manaan juomapullojen hintaa, perhanan terroristit ja ostan yleensä hyvällä omatunnolla lasin viiniä. Sehän on melkein yhtä kallista kuin vesi. 

Tänään otin lasin sampanjaa. Olin sen ansainnut.

Katselen lähtevien taulua ja haaveilen olevani menossa jonnekin eksoottisempaan kohteeseen kuin Rovaniemi. Kiusasin siskontyttöäni kertomalla matkustavani ensimmäisellä lennolla Abu Dhabiin.

Menen koneeseen vasta viime minuuteilla. En kestä niitä töppöhönöjä jotka jumittavat käytävällä tukkien sen kokonaan. Tavarat voi järjestää siten, että ne saa heti ylähyllylle. Tai jos ne ovat mikä missäkin, niin laita kaikki ylös ja kaiva niit esille kun kone on ilmassa.. Tärkeintä olisi päästää kaikki koneeseen, eikä seisottaa kymmeniä ihmisiä ahtaalla käytävällä sinun tärkeiden asioidesi takia. Tänään penkkirivilläni istui pieni poika, joka tarvitsi apua laukkunsa hattuhyllylle saamiseen. Nostin laukun hyllylle ja huolehdin sen kiltisti sieltä alaskin kun lento oli laskeutunut.

Inhoan nousua ja laskua. Mietin aina, että äitiä varmaan surettaa jos kuolen koneen maahansyöksyyn kun olen matkalla kotiin. Kertaakaan en ole vielä kuollut. Joka kerta se tuntuu yhtä ihmeelliseltä, että vaikka maanpinnalla sataa räntää, niin pilvien yläpuolella paistaa aina aurinko. Se saa niin hyvälle tuulelle.

Koneeseen toivoisin parempia voileipiä ja tuoretta pullaa. Kerran Finnairilla oli jotain satumaisen hyviä kalkkuna-karpalosämpylöitä. Niistä maksoi mielellään. Nahistuneesta paahtopaistileivästä ei niinkään. Yleensä otan ilmaisen kahvin ja natustelen evässuklaita. Lueskelen kirjaa ja katselen ulos. Aurinkoa.

Laskeutuminen on pahinta. Kone jylisee pitkin maanpintaa ihan järkyttävää vauhtia. Talvisin mietin, että eikö lumi ja jää liusta koneen alla. Pysyyko kone varmasti kiitoradalla? Sitten vauhti hidastuu ja voin taas hengittää normaalisti. Turvavyövalot sammuvat ja kaikki pomppaavat ylös. On hankalaa köyristellä puoliseisovassa asennossa kärkkymässä käytävälle pääsyä. Olisi fiksumpaa istua, mutta en malta. Koneesta astelen pitkään käytävään, hymyilen turisteille jotka kuvaavat lumista kenttää. Yleensä ihan juuri tuloaulan ovella minua kärkkyy muutama pieni vastaanottaja. Nyt niitä ei näy ja käykin ilmi, ettei hakijoilla ole hajuakaan monelta se kone tarkalleen ottaen tuli. 

Vielä on viimeinen rangaistus, matkalaukkuhihna. Siinä lukee sekä kotimaisella että lontoon murteella, että pysykää pölijät viivhan tällä puolelha, näkkee muutkin milloin niitten laukku saapuuvi. Mutta ei, ihmiset eivät voi pysyä viivan ulkopuolella. Paras ja kilpailtuin paikka odottaa laukkuaan on mun nenän edessä. Mieluiten niin lähellä, että saa vähän töniä mua laukulla tai kyynärpäällä siinä odottaessa. Huutavat lapset tuovat tähän peliin lisäpisteitä. 

Kun laukku tulee, nappaan sen nopeasti ja kipittelen lähtöaulan ovesta ulos. Siellä, ilman ruuhkaa ja tohinaa odottelee mami tiikerissään. Heitän laukun takakonttiin, avaan etuoven ja sanon moi, mitä kuuluu? kera leveän hymyn. Minun äiti. On se ihana. 

Matkan viimeinen osuus, ajomatka kotiin, on alkanut.