Vali valista onnelliseksi?
Kaaduin pyörällä torstaina. Poski on turvonnut ja ruvella, polvi pelkkää rupea, ei turvonnut mutta kipeä kuin mikä ja hankaa ilkeästi farkkuihin töissä. Nilkka kipeä ja ruvella. Ympäri kehoa kauniita mustelmia ja oikean silmän ympärillä onneksi jo hiipuva musta silmä.
Olen siis viikonlopun kellinyt kotona ja katsellut leffoja, lukenut kirjoja ja yrittänyt höpötellä rakkaille fb:ssä (suurkiitos teille jotka jaksoitte kanssani hetken höpöttää, ne olivat hurjan arvokkaita hetkiä minulle). Koko ajan sattui eikä kolmiolääkesärkytabletit auttaneet ollenkaan.
Lauantaina iltapäivällä olin jo valmis hyppelehtimään seinille. Olin vähän toivonut, että Quasimodon look a like tyylistäni huolimatta voisin käydä pistäytymässä kaverin kovasti odotetuilla synttäreillä, mutta se ei onnistunut inhan mustan silmän takia. Olin aamulla pakosta vihdoin puhdistanut meikit kipeästä silmästä ja vaikka koetin olla kuinka varovainen, sivellessäni pumpulilapulla ripsiä, tuli turvonneeseen ihoon heti mustelma. Näytin niin kauhealta. Olo oli kauhea.
Halusin vain piileskellä ja samalla toivoin kovasti, että joku olisi tullut lohduttamaan, sanonut ettei se niin kauhea ole ja vähän höpötellyt. Kaipasin myös mustelmavoidetta, mutta lähin apteekki oli ihan liian kaukana, että olisin jaksanut sinne raahautua.
Tiedättekö mikä tuon olon pelasti? Ihana ystävä, joka laittoi viestin, että voisi tulla nopeasti käymään ja kysyi tarvitsisinko jotain kaupasta tai apteekista. Oi ihanaa! Ja tuli kera serkkunsa. Ja oli käynyt monta apteekkia etsimässä mustelmavoidetta. Siinä on pieni ihminen kiitollinen ja hämillään siitä, että ansaitseeko ihan näin mahtavaa kohtelua. Sain myös monta vakuuttelua siitä, ettei se niin kauhealta näytä (eipä vissiin).
Sunnuntaina alkoi seinät taas kaatua päälle, olisin ma ollut varmaan vielä saikkukunnossa, mutta en vain kestänyt ajatusta viettää taas yksi päivä yksin suljettuna kotiin. Niinpä raahauduin töihin. Tylsää muuten, että puolikuntoisena ei voi olla vain puolta päivää töissä. Tai saisi omalla ilmoituksella olla puoli päivää saikulla, mutta eikö voisi noihin parin päivän saikkuihinkin kehittää sellaista toimintoa, että jos jaksaa vähän käydä töissä, niin sitten saisi puolipäiväisen sairausloman. Ei tietenkään niille, jotka oksentavat tai ovat kuumeessa. Mutta tällaisille rammoille.
*****
Olo on ollut siis aika alamaissa kohta viikon verran. Olen mietiskellyt mikä sitä parantaisi. Ainakin se, että ei valittaisi. Jos asialle voi tehdä jotain, teen sen, jos en voi tehdä, niin asia täytyy unohtaa.
Urheilu: haluaisin urheilla, mutta vähän väliä on jokin vamma, joka estää sen. Tai sitten on kaikkea niin kivaa, etten ehdi. Voinko tehdä tälle mitään? No en, paitsi parantua rauhassa ja sitten taas urheilla niin paljon kuin ehdin. Otan myös salikassin syksyllä mukaan töihin, sillä muutamana kesäviikkona huomasin, että kotoa salille lähteminen ei vain onnistu. Täytyy ensin kehittyä se treenauksen hurmos takaisin, että kotoa lähtisi mielellään väsyneenä treenaamaan. Mutta sitä ennen pitää vain sinnikkäästi urheilla ja jos ei kunnon treeniin pysty, niin pitää tehdä jotain pientä. Kaikki vie eteenpäin.
Karkit. Olen huomannut olevani sokeriloukussa ja haluan siitä irti. Mitä pitäisi tehdä? Kotona on kaappi täynnä karkkeja ja keksejä, kiitos Fazerin. Voin joko lahjoittaa herkut pois tai opetella siihen, että kun on nälkä, en syö lakua, vaan teen ruokaa/välipalaa. Tätä vahvistaakseni aion teipata karkkihyllylle lapun ”oletko syönyt?”. Kukaan ei pidä minusta huolta, jos en tee sitä itse. Aloitetaan taas tänään.
Vapaa-aika ja tunne, että sitä on liikaa. Koulu loppui, ei enää puurtamista iltaisin sen parissa. Ei enää aikataulutettua ohjelmaa ja tapaamisten sopimista kolmen neljän viikon päähän, koska muuten en ehdi. Tuntuuko tämä ihanalta ja nautinko vapaudesta vai olenko ahdistunut siitä, ettei minulla ole mitään tekemistä ja jään yksin? Totta kai minua ahdistaa 😀 Ja kun kesää katsoo, niin eipä siellä paljon sellaisia hetkiä ollut, etteikö olisi ollut mitään tekemistä ja nimenomaan aikaa urheilulle ja kavereillehan minä olen kaivannut.
Työt. Se nyt vain on rankkaa vaihtaa työpaikkaa, menettää tutut työkaverit ja olla se porukan uusin. Menettää asiantuntija-asemansa ja aloittaa taas melkein nollasta. Aloittaa ihmisiin tutustuminen nollasta. Aistia valta-ja virtaussuhteita ja koettaa polskutella samaan suuntaan kuin muut, mutta ilman että pärskii vettä kenenkään päälle. Ei kukaan oletakaan että olisin täydellisen kotiutunut, että osaisin jo kaiken ja tuntisin työtoverini ja mihin minun pitäisi mennä minkäkin asiani kanssa. Nyt on aina höllentää kiristävää vannetta ja antaa itsensä epäonnistua, antaa itselleen aikaa oppia, opetella olemaan turhautumatta, kun en osaa työtäni tai jos joudun odottelemaan, että joku ehtii perehdyttää.
Tekeminen. Välillä mietityttää, että miksi se olen aina minä, joka ehdottaa näkemistä ja usein järkkää sen. Tuntuu että harvoin joku pyytää minua johonkin mukaan. Haluaisin tähän enemmän vastavuoroisuutta rakkaat ystävät. Blogin myötä tuntuu, että ihmiset tietävät mitä minulle kuuluu, mutta minä en tiedä silti teistä sen enempää. En myöskään kirjoittele ihan mitä sattuu tänne julkiseen ympäristöön, joten yleensä ne mehevimmät juorut jäävät tätä kautta kuulematta. Ja lisää ystäviä saa ystävystymällä ystävien ystäviin. Välillä voi tulla sellainen tunne, että jäikö se alkuperäinen ystävä kyydistä, mutta harvoin ne jää. Erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset nyt vain ehtii nähdä enemmän toisiaan. En silti näe esteenä kenenkään aviomiestä, poikaystävää, vauvaa, koiraa tms. Otetaan ne mukaan! Ottakaa minut mukaan. Tuolla on maailma täynnä tekemistä, enkä minä aio vielä moneen vuosikymmeneen muumioitua illoiksi sohvanpohjalle. Ei sovita, että nähdään joskus, vaan nähdään ihan oikeasti. Ja nähkää myös toisianne.
Terkuin Kao, joka tällä hetkellä vielä piiloutuisi tällaisen kyltin taakse.
Kuva täältä.
