Viikko sitten lauantaina meidän pieni tyttäremme syntyi. Tänään hän on viikon vanha ja mietin vain, että nyt ymmärrän mitä ne muut ovat tarkoittaneet sanoessaan, että aika kuluu ihan liian nopeasti – varsinkin vauva-aika.

Viikon aikana on tapahtunut niin paljon ihania asioita, joista suurimpana oman voinnin paraneminen ja vauvan kanssa kotiin pääseminen ovat isoimpia asioita. Tai en oikeastaan tiedä voiko mitään asiaa sanoa toista pienemmäksi, koska kaikki on niin uutta ja ihanaa. Ensimmäiset hymyt vauvalta, imetyksen lähteminen kunnolla käyntiin, pienenpienet aivastukset, jalkojen jumppaaminen unissaan, ensimmäistä kertaa omien vaatteiden pukeminen vauvalle sairaalavaatteiden sijaan, ensimmäiset pesut, se hetki kun vauva sai syntymän jälkeen rinnalle ja vauva osasi heti imeä rintaa, se näky kun Roope katsoi mua ja vauvaa vuorotellen kyynelten valuessa silmistä, ensimmäinen yö, kylpy kotona jajaja.. Lista jatkuu loputtomiin ja saa mun sydämen pakahtumaan. 

Vauva on oppinut nyt viemään pienet sormensa ja nyrkkinsä suuhun, viihtyy sylissä parhaiten, syö tunnin välein tai haluaa ainakin olla rinnalla, koska imemisentarve on tietysti niin suuri. Hän on käynyt jo ensimmäisellä vaunulenkillä (neuvolassa ja osastolla painotettiin moneen kertaan, että heti saa lähteä ulos ja elää normaalia elämää) ja viihtyy auton kyydissä tai kaupan hälinässä niin hyvin, että silloin nukkuisi vaikka kuinka monta tuntia putkeen, mutta kotiin päästyä herää heti rinnalle – olemme tosi ajoittaneetkin kotiin palaamisen aina syöttöjen mukaan, eli 3h max reissussa ja sitten syömään kotiin.

Hän ei turhia itke, ainoastaan nälän, sylin (aka tissin) kaipuun tai yöllisten pienten rintaraivareiden takia. Muuten hän vain ihmettelee tai nukkuu. Ja eihän kai pienet vauvat muutenkaan turhia itke ja mekin koitetaan vastata hänen tarpeisiinsa heti, tosin joskus mun on käytävä suihkussa tai vessassa, mutta onneksi Roope on ihan mahtava isä – kuten jo etukäteen tiesinkin. 

Tämä pieni neiti sai tänään ekan kerran mekon päällensä ja vaikka olin 100% varma ettei mekko mahdu hänelle, niin se olikin jopa väljä! On hän kuitenkin niin pieni, vaikka isolta sylissä tuntuukin. Mekko on mun ystävältä saatu ja hiuspannan toi vauvalle lahjaksi Roopen vanhemmat. Vauva on muutenkin saanut paljon lahjoja, vaikka mitään ei odotettu, kuten pehmoleluja, vaatteita, leikkimaton, kauniin kynttilänjalan, ensimmäisen Muumimukin- ja lautasen jne. Vauva oli niin suloinen mekko päällä ja muutenkin hänelle sopii tommonen vaaleanpunainen tosi hyvin!

Nyt me aletaan viettää lauantai-iltaa perheen kesken ja nautitaan vaan. Ai niin, on muuten melko hidasta kirjoittaa postausta yhdellä kädellä samalla nukkuvaa vauvaa sylissä pitäen, mutta eikö se vanhemmuus aikamoista multitaskingia olekin?

Karoliina