Karoliina L

6.11.2016 karoliinaaaa

Puklun tuoksuista arkea

Pitkästä aikaa on sellainen ilta, että pääsin avamaan koneen ja istumaan yksin pöydän ääreen. Halusin päästä hoitamaan vähän ristiäisiin liittyviä asioita ja avata blogin pitkästä aikaa – onneksi on Roope ja Manducan rintareppu, koska meidän sylinyysy vauveli ei muualle kun syliin yleensä rauhoitu.

Täällä on arki lähtenyt hyvin käyntiin. Puolet viime kuusta vietettiin sairaalassa ja oikeastaan vasta ihan pari päivää ennen kuun vaihtumista tajusin, että marraskuu on vaihtumassa. Olin ihan pihalla, koska päivät menee yleensä aika samanlaisella rytmillä – eli vauva nukkuu päivät mun sylissä ja rinnalla, käydään vaunulenkillä ja mä koitan sohvalla nuokkumisen lisäksi saada kotitöitäkin tehtyä jossain välissä. Nyt oon kuitenkin itsekin päässyt arkeen kiinni ja vähentänyt päiväunia, jotta en itse valvo yöllä vaikka vauva nukkuisikin. niin on nimittäin tapahtunut aika usein.

Ajattelin nyt aloittaa tauon jälkeen kirjoittamalla teille kolmen viikon aikana opituista asioista, koska jos raskauden myötä opin itsestäni paljon uutta, niin vauvan syntymän jälkeen pelkästään näissä muutamissa viikoissa on tullut opittua vieläkin enemmän. Alla muutamia huomioita näiltä viikoilta:

Ennen vauvan syntymää, en olisi voinut kuvitella pitäväni vaatteita päällä, joissa on tahroja – nyt on ihan normipäivä, että paidat on puklussa tai äidinmaidossa. Tai pissassa, kun vauva pissaa vaippaa vaihdettaessa hoitopöydällä. Pissan jälkeen kyllä vaihdan vaatteet, mutta sekunnin sitä ehti kerran miettiä väsyneenä, että onko oikeasti pakko vaihtaa. No tietenkin oli.

Aamulla herätessä, en ole enää varma olenko hikoillut niin helkkaristi unissani vai onko lakana, kroppa ja jopa tyyny märkänä maidosta. Jatkan kuitenkin tyytyväisenä unia sen maidon keskellä jos vauva nukkuu.

En aiemmin tiennyt, että ihminen voi tuntea itsensä utareeksi: se fiilis, kun pumppaat toisesta rinnasta maitoa pulloon ja toisessa on kiinni vauva. Elävä utare.

Rinnat paljaana hengailusta on tullut niin normaalia, että osastolla ollessa lähdin muutaman kerran huoneesta paita auki. Yleensä onneksi silloin kun ei ollut vierailuaika, mutta kerran sekin oli lähellä – onneksi Roope huomautti asiasta.

Nukkumatta jaksaa oikeasti näköjään toimia – vaikka viimeisestä kokonaisesta yöstä olisi jo aikaa ja seuraava sellainen on edessä ehkä joskus muutaman kuukauden päästä – jos edes silloinkaan. Onneksi Roope auttaa syötöissä yöllä ja kerran nukkui vauvan kanssa olkkarissa ja antoi mun nukkua ekan kerran pariin viikkoon kokonaisen yön! Okei, mä kyllä heräilin aina ihmettelemään miksei vauva itke mun lähellä. Ennen 4h yöunet putkeenkin nukuttuna oli jotain ihan hirveää ja olo tuntui krapulaiselta. Nykyään on levännyt olo jos on saanut nukkua 3h putkeen ja sitä ennen herännyt vain 2x. Hormonit.

Entinen someaddikti ei edes muista vastata nykyään viesteihin ja yhden postauksen tekeminen kestää monta päivää. Tämänkin kirjoittamisen nimittäin alotin.. Joskus. En edes muista. Niin ja muistista puheenollen – en muista nykyään mitään. Täytyykin muistaa laittaa herätys puhelimeen, koska menen huomenna kampaajalle! Ja ennenkuin joku ihmettelee niin kyllä, äideilläkin on oikeus käydä joskus jossain ja ei, meillä isä ei ole lastenhoitaja vaan ihan isä joka jää silloin mielellään viettämään vauvan kanssa isä-tytär laatuaikaa.

Kauneudenhoitoon liittyvien googlettelujen sijaan löytyykin nykyään Googlen hakuhistoriasta hakuja mm. vinkkejä yskän ja aivastuksen estämiseen. En uskaltanut aivastaa varmaan kahteen viikkoon synnytyksen jälkeen, koska se sattui PALJON. Nyt jo olen uskaltanut yskiä ja aivastaa. Ihana fiilis.

Kun Roope lähtee kouluun tai menee tietokoneelle, niin sitä ennen mä yleensä kerään kaiken mahdollisen tarvittavan mun lähelle sohvalle ja siis lähelle tarkoittaa sitä, että ulotun kädellä niihin tavaroihin. Yleensä mun vierestä löytyy: rintapumppu, tutti, harsoja, vesipullo, kaukosäätimet, kirja, puhelin ja laturi, tyynyjä ja kamera.

Tämmöistä tänne! Vauva-arki on oikeesti ihanaa ja me nautitaan tästä kaikesta. Puhuttiinkin juuri, että vauvan itku ei tunnu ainakaan vielä mitenkään raskaalta – ainoastaan yöllä kun on niin hiljaista, niin se kyllä kuuluu. Vauva voi hyvin, mä voin hyvin ja elämä perheenä on parasta. Voiko sitä enempää toivoa?

Karoliina

Suhteet Oma elämä Lapset

27.10.2016 karoliinaaaa

kiitollinen

”Istun sohvalla, Roope pelaa ja vauva nukkuu tyytyväisenä masu täynnä maitoa mun vieressä. Ollaan vietetty ihanan arkinen ja jotenkin kuitenkin niin erilainen viikonloppu yhdessä – yhdessä perheenä.

Kun katson vieressäni nukkuvaa vauvaa ja kuuntelen Roopen höpinää, mut valtaa syvä kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että mä saan kokea tän Roopen kanssa. Kiitollisuus siitä, että vauva on terve vaikka pelkäsin niin kovin, että jokin on vialla. Kiitollisuus siitä, että vaikka meidän tukiverkosto ei ole lähellä, niin kaikki heistä elää tässä mukana ja tukee meitä tässä uuden elämän opettelussa. Uuden elämän, joka tietyllä tavalla on samanlaista kuin ennenkin, mutta kuitenkin niin erilaista ja paljon parempaa.

Saan olla kiitollinen ystävilleni jotka ovat jaksaneet kärsivällisesti odottaa mun vastauksia viesteihin, kun nykyään puhelin ei ole kädessä lähes koskaan ja usein senkin käyttäminen keskeytyy hyvästä syystä. Tekee hyvää olla irti somesta enemmän kuin ennen, vaikka samalla jostain syystä mua on alkanut seurata melko suuri joukko ihmisiä. On niin paljon tärkeämpää nauttia jokaisesta hetkestä vauvan kanssa hänen ollessa hereillä, kuin katsoa ihmisten snäppejä. Niin ja vauvan nukkuessa meinaan vain tuijottaa häntä ja silloinkin pussailla hänet puhki, silittää poskia ja pidellä pieniä sormia tai varpaita – onneksi vauva kuitenkin lopulta aina herättää mut maanpinnalle ärähtämällä unissaan ja kurtistamalla kulmiaan, vähän niinkuin sanoen ”älä viitti äiti, anna mun nukkua!”.. 😀

Saan olla kiitollinen itselleni, omalle kropalleni ja syvältä sisältä löytyneille voimilleni, että jaksoin 40h kuitenkin niin hyvin, vaikka olinkin t o d e l l a kivulias. Kipuja ei saatu tarpeeksi hallintaan, vaikka epiduraalin kautta meni puudutetta todella paljon ja sain suun kauttakin vahvoja kipulääkkeitä, akupunktiosta ja vyöhyketerapiasta puhumattakaan. Silti jaksoin loppuun asti ja nyt saan olla kiitollinen itselleni siitä. Olen montaa kokemusta rikkaampi ja onnellinen siitä.

Ja tunnen niin syvää kiitollisuutta tästä kaikesta. Näistä kaikista pienistä hetkistä, jokaisesta uudesta kokemuksesta, jokaisesta aamusta johon herään väsyneenä mutta onnellisena ja jokaisesta päivästä jonka saan viettää Roopen ja vauvan kanssa.”

Ylläolevan tekstin olin kirjoittanut luonnoksiin muutama päivä sitten, mutta en ollut ehtinyt julkaista sitä. Eilen neuvolasta meidät lähetettiin lastenpoliklinikalle ja jouduttiin jäämään samalla reissulla infektio-osastolle. Mä aloin epäilemään edellispäivänä, että vauvalla on kynsivallit tulehtuneet ja maanantaina jo äitiysneuvolassa näytin vauvan kynsiä, kun niiden kynsinauhoissa oli ruskeaa kovettumaa. Äitiysneuvolan sijainen ei kuitenkaan osannut sanoa asiaan mitään, eikä ohjannut meitä eteenpäin, joten soitin itse seuraavana päivänä lastenneuvolaan ja kerroin asiasta. Eilen sitten kävin neuvolassa ja sillä reissulla ollaan edelleen.

Oli melko rankkaa katseltavaa kun vauvalle laitettiin kanyyli päähän, tuli ihan kyyneleet silmiin. Vauvoilla siis kuulemma kynsivalleista tulehdus voi levitä äkkiä verenkierron kautta koko kroppaan, joten se ei ole todellakaan sama asia kuin meillä aikuisilla. Osasin onneksi tarkkailla niitä, koska osastolta kotiutuessa meitä käskettiin seurata kynsinauhoja ja ottaa herkästi yhteyttä neuvolaan jos kynsinauhat alkaa punoittamaan. Tulehdus ei ollut onneksi ehtinyt levitä verenkiertoon ja vauva on muutenkin oma itsensä, eli hänestä ei huomaisi muuten millään tavalla mitään poikkeavaa, jos sormia ei katsoisi. Nyt tosin antibioottien aloittamisen jälkeen hän on on vaikertanut masuaan ja on pieni sylinyysy. Syli on paras paikka, mutta niin se saa ollakkin.

Täällä siis ollaan sairaalassa taas vaihteeksi, mutta on tottakai tärkeintä saada pieni kuntoon, vaikka mulle on jotenkin raskasta olla pois kotoa. Tää infektio-osasto on vielä niin erilainen kuin se jossa olin synnytyksen jälkeen – täällä on ihan hiljaista kokoajan, eikä huoneessakaan käy hoitajia, muuta kun laittamassa kuuden tunnin välein vauvalle antibioottia tai esittäytymässä vuoron vaihduttua. Eli ihan omassa rauhassa saa olla, joka on toisaalta kivaa, mutta toisaalta yksinäistä.

Ehkä me huomenna jo päästään kotiin jatkamaan ihanaa vauva-arkea.

Karoliina

Suhteet Oma elämä Mieli