.. ja onnellinen, tyytyväinen, luottavainen ja rauhallinen mieli. 

Päivät on hujahtaneet silmissä, mutta silti aika tuntuu matelevan. Olen ollut, kuten jo edellisessä postauksessa mainitsinkin, jotenkin t o d e l l a väsynyt ja kipuinen, yöt on mennyt heräillessä omaan vaikerrukseen, kivuliaisiin supistuksiin, selkäkipuihin tai lonkkakipuihin. Kyljellään pystyy makaamaan 30min kerrallaan ja sitten pitääkin jo kääntyä toiselle kyljelle, koska tuntuu, että lonkat posahtaa. Lantio on kyllä selkeästi nyt leveentynyt, koska housut ovat alkaneet käydä nafteiksi lantiosta – painoa ei ole kuitenkaan enää tullut kuin ihan normaalisti kilo parissa viikossa. Päivät siis menee öiden takia maatessa sängyssä, mutta en pysty silloinkaan nukkua, koska samat kivut vaivaa tietysti päivisinkin. Noh, pian helpottaa!

Viikko sitten perjantaina meillä oli synnytystapa-arvio ja mua jännitti se niiin paljon. Lääkäri oli alkuun myöhässä ja kun vihdoin tuli, niin näytin varmaan kauhistuneelta koska hän oli hyvin sellainen, hmm, karskin näköinen ja oloinen nainen. Hän mörähti syvältä ja matalalta mun nimen ja Roope katsahti mua huvittuneena, kun kipitin pelokkaana perässä huoneeseen. Ensivaikutelma oli kuitenkin väärä, koska lääkäri oli erittäin mukava, rento, ammattitaitoinen ja tsemppaava. Hän loi muhun sellaista uskoa ja kertoi asioista niin hyvin, että lähdin sieltä kestohymy kasvoilla pois ja hymyilinkin loppupäivän. 

Tutkimukset toki sattuivat, valehtelisin jos väittäisin että ei, mutta kestin hyvin vaikka en sellaisiin ihan joka päivä haluakkaan. Roope totesi jälkikäteen, että ”no eihän se edes sattunut” sitten sanoin, että ”ai, tehtiinkö se sullekkin kun tiedät miltä se tuntui?”, niin Roope vastasi: ”no et sä ainakaan huutanut kivusta, joten ei se sitten niin paljon sattunut” – tähän taas se silmienpyörittely emoji.. 😀 Nojoo, ei se ollut tosiaan niin paha kun mitä ajattelin, mutta kivuliasta ja inhottavaa – nopeasti se oli kuitenkin ohi ja oon iloinen, että se tehtiin. 

Vauva ei ollut vielä silloin laskeutunut lähtökuoppiin, eikä niin ikään myöskään kiinnittynyt vielä. Mulla ei ole kivuliaista supistuksista huolimatta paikat vielä kypsyneet tarpeeksi, joten käynnistystä ei enää mietitä. Nyt vauva saa rauhassa kasvaa vaikka sitten nelikiloiseksi tylleröksi ja odotellaan rauhassa ihan luonnollista synnytyksen käynnistymistä. Enkä voisi olla tyytyväisempi! Mulle tuli jotenkin niin hyvä fiilis siitä, että saan kokea sen luonnollisen synnytyksen käynnistymisen – kivuista ja tuskasta huolimatta. Kuulemma synnytyksen keinotekoinen käynnistys olisi ollut paljon huonompi juttu, juurikin vauvan ja mun tilanteen takia. Jos vauva ei olisi silloinkaan ollut laskeutunut tai mulla paikat kypsyneet, niin olisi voinut ilmeisesti olla todella hankalaa ja vauvalle tulla virheasento jne. Joten jos kaikki menee seuraavan muutaman hassun viikon (ja viimeisten sellaisten, a p u a) ajan hyvin, niin käynnistystä ei tarvita. 

Meille kummallekin tuli myös hyvin helpottunut olo siitä, että lapsiveden määrä on ok, rakennepoikkeavuuksia ei tälläkään kertaa löytynyt, mun sokereissa ei ole ongelmaa ja vauvan paino johtuu luultavasti Roopen geeneistä (Roope painoi syntyessään jotain vajaa 4.5kg ja on kuitenkin pitkä) eikä siitä, että olisin syönyt liikaa sokeria, niinkuin viime viikon maanantainen lääkäri sanoi. Mulla ei siis ole raskausdiabetestä edelleenkään joten perjantainen lääkäri oli hyvin ihmeissään niistä asioista mitä mulle oltiin sanottu. Hän vielä ultrasi uudestaan ja halusi näyttää, että kyllä siellä virtsarakko ja vatsalaukku on, vauva on aktiivinen, tekee hengitysharjoituksia ja kaikki on hyvin. Maanantainen lääkäri nimittäin sanoi, että lapsiveden runsas määrä (jota ei siis edes ollut liikaa) johtuu joko siitä, että olen syönyt liikaa sokeria tai siitä, että vauvalla on jokin rakennepoikkeavuus eli tässä tapauksessa olisi puuttunut virtsarakko tai vatsalaukku. Me ei kuitenkaan pelästytty, vaan enemmän kiukustuttiin hiukan, koska me ollaan raskauden aikana käyty monessa ultrassa ja aina on sanottu, että kaikki hyvin ja virtsarakko, sekä vatsalaukku on näkynyt. 

Nyt saadaan siis odotella vielä tovi vauvan syntymää, luultavasti kolme viikkoa, mutta kuitenkin maximissaan enää viisi viikkoa. Viisi viikkoa. Oikeasti ihan älytöntä miten tää aika on mennyt! Roopekin sanoi, että juuri muisteli miten pieni mun masu oli keväällä ja silloin jo musta näki, että oon raskaana. Ja nyt mun masu on suurensuuri pallo, napa on kadonnut jonnekkin ulkoavaruuteen ja ensimmäiset pienet raskausarvetkin on ilmestyneet masuun kertomaan omaa tarinaansa.

Loppu viikosta oli ihania päiviä muutenkin monta, siivottiin ja järjesteltiin yhdessä kotia, käytiin shoppailemassa sisustusjuttuja (niistä lisää tulevissa postauksissa) ja touhuiltiin yhdessä kaikkea. Kyllä mä vaan oon niin helpottunut ja nyt vihdoin uskallan ehkä antaa itselleni sellaisen 100% luvan olla onnellinen ja nauttia tästä. Tähän asti oon kuitenkin jollain tapaa pelännyt keskenmenoa, vaikka sellaista en ole koskaan kokenutkaan, joten en voi tietää miten hirveältä tuntuu menettää lapsi. Silti mä vaan pelkäsin jollain tapaa sitä. En ole uskaltanut ajatella kovin pitkälle tulevaisuuteen vaan elänyt kokoajan yhden päivän kerrallaan ja luonut ajatukset vain synnytykseen asti. Nyt kuitenkin aion nauttia, haaveilla, rakastaa ja ottaa rennosti viimeiset viikot. 

Eilen mulla oli taas neuvola ja vauvan kasvu on sf-mitan mukaan tasoittunut ja ollaan takaisin yläkäyrällä. Sf-mitta tarkoittaa häpyliitoksen ja kohdunpohjamittaa, joka kertoo kohdun koon. Kohdun kasvu merkataan aina käyrälle ja meillä ollaankin huideltu yläkäyrän yläpuolella pari kuukautta. Vauva alkaa kuulemma olemaan lähtökuopissa ja nyt täytyy vain seurailla hänen liikkeitään, koska hän on ollut pari päivää hiljaisempi. Vauvan liikkeitä pitäisi siis tuntea joka päivä reilusti, koska muuten vaarana on, että vauvalla on jokin hätänä. Hyvin on kuitenkin vielä tuntunut, hiukan vähemmän vain.

Huomenna vauva onkin täysiaikainen, eli ei enää syntyessään olisi keskonen. Sitten hän saa meidän puolesta tulla milloin vain!

Karoliina