En tiedä mistä aloittaa tai miten edes kuvailla tätä fiilistä, onnellisuutta ja rakkautta mitä tunnen mun ystäviä kohtaan – ylipäätänsä ihan kaikkia mun ystäviä, mutta nyt tässä postauksessa kerron erityisesti heistä jotka lauantaina yllättivät mut ihan täysin. Nimittäin pitämällä mulle yllätys babyshowerit!

Oltiin sovittu jo viikolla, että nähdään lauantaina meidän ystävä pariskunta, joiden kanssa mennään syömään ja sen jälkeen pojat lähtee heittämään frisbeegolfia ja me tullaan sitten Pian kanssa meille jatkamaan juoruilua. Lauantaina puolenpäivän aikoihin he sitten tulivat hakemaan meidät ja ajettiin Myllyyn syömään ja tuhlaamaan Roopelle etukäteen synttärilahjaksi antamani lahjakortti New Yorkeriin. 

Myllyssä hommat hoidettuamme ajettiin takaisin meille ja pojat jättivät meidät pihaan ja jatkoivat itse siitä fribaamaan. Matkalla ihmettelin, että miksi ajetaan eri kautta kotiin kun normaalisti (Roope yritti väittää, että se reitti olisi nopeampi yms kaikkea hölmöä) ja pihalla vielä ihmettelin, miksei Roope tuu kotiin vessaan kun valitti Myllystä lähtiessään hirveää vessahätää. En kuitenkaan näistäkään asioista huolimatta aavistanut silloin mitään, ihmettelin vain hölmistyneenä.

Ulko-ovelle päästyämme, Pia sanoi hauskasti, että ”onks tää teidän ovikello?” ja soitti ovikelloa – enkä siinäkään vaiheessa ihmetellyt, pyörittelin vaan silmiä ja sanoin nauraen, että on. Meillä on sellainen vanhanaikainen ”avain” ovikello jota pyöritetään, joten siitä syystä en ihmetellyt. Heti kuitenkin avattuani välioven, haistoin jonkun erilaisen hajun. Tähän väliin pakko kertoa, yksi fakta musta: mulla on ollut raskauteen asti järjettömän huono hajuaisti, en haista kunnolla mitään. Tällä hetkellä mun hajuaisti on ihan ok, mutta melko surkea silti joten ihmettelen miten haistoin heti erilaisen hajun, kun mikä meidän kotona yleensä on. Kerkesin sanoa Pialle, että ”täällä haisee oudolle.. Ihankun Lauralle” eli mun siskolle (jokaisella ihmisellä on se ominaistuoksu ja mä tunnistan mun siskon hajuveden ja tupakan sekaisen tuoksun) ja samalla sekunnilla tytöt tulee olkkarista ja huutaa YLLÄTYYYYS! 

Olin aivan, että mitä ihmettä, miten ne on päässy meille ja mitä täällä tapahtuu!? Halasin kaikki läpi ja hoin vaan, että ”apua mitä täällä tapahtuu, mä en kestä, te ootte ihania, mitä te täällä teette” jne. Varmaan joku kuustoista miljoonaa kertaa päivän aikana. Tytöt sitten kertoivat, että eräs heistä (Siiri) oli tullut Pian ja Jerryn kyydissä ja kun Roope meni neuvomaan heitä pihaan (ilmeisesti) niin samalla Roope oli heittänyt Siirille meidän avaimet ja Siiri oli kipittänyt muffineita täynnä olevan pellin kanssa talon taakse piiloon. En kestä, naurattaa taas kun mietin tota tilannetta.. Tässä vaiheessa tää homma oli meinannut tosin paljastua mulle tai Roope oli säikähtänyt niin, koska Roopen lähtiessä heitä alas vastaan mä olin jäänyt makkariin. Meidän makkarin ikkuna on yleensä raollaan ja makkari sijaitsee alaoven yläpuolella, joten huoneeseen kuulee kaiken puheen mitä siinä alhaalla käydään. Jerry oli sanonut Roopelle ihan normaaliin ääneen jotain avaimien antamisesta Siirille ja Roope luuli, että olin kuullut sen. Roope oli kuulemma ollut koko päivän epävarma siitä, että paljastuiko homma mulle ja huijaanko vaan kaikkia etten olisi tiennyt mitään. Mä en kuitenkaan ollut makkarissa sillä hetkellä ja en ollut kuullut mitään.

Siirin jälkeen loputkin tytöt olivat tulleet, koristelleet meidän kodin niin kauniiksi, hempeäksi ja tyttömäiseksi. Juuri sellaiseksi, jollaiseksi mä olisin koristellut, jos olisin järjestänyt jollekkin. Oli vaaleanpunaisia ilmapalloja, tavallisia, helmiäisiä ja sellaisia joissa luki ”It’s a girl” ja vielä iso vaaleanpunainen vaunujen muotoinen kaasupallo. Oli vaaleanpunaista, pinkkiä ja hopeaa serpentiiniä, keittiössä pöytä katettu täyteen ihania herkkuja ja sekin koristeltu kauniiksi. Oli ihanan Jonnan leipomaa kakkua (me ei olla Roopen kanssa niiin hirveästi makean kakun ystäviä, mutta kumpikin kehui, että yksi parhaimmista mitä ollaan syöty!), Siirin leipomia suloisia muffineita, Maijan tekemään kinkkumakaronisalaattia, patonkia ja levitteitä, erilaisia söpöjä karkkeja, sydänsipsejä, Pikku Myy ”skumppaa”, Hannan tekemään kinkkupiirakkaa, mun siskon Lauran tekemää tonnikalapiirakkaa jajajaja.. Kaikkea ihanaa! Jokainen oli kantanut kortensa kekoon ja osallistunut mulle ikimuistoisen päivän tekemiseen. 

He olivat suunnitelleet myös muutaman leikin/tehtävän ja ne olivatkin älyttömän hauskoja. Mun piti vaihtaa sokkona vauvanukelle kakkavaippa – osasin obviously, kun kolme vuotta päiväkodissa olen kuitenkin ollut töissä. Meinasin kuulemma suoriutua siitä liiankin hyvin, koska en ensin osunut kuin ihan millin siihen suklaavanukkaaseen, mutta mun sisko sitten törkkäsi mun käden siihen vaippaan ja sain käteeni sitä ihan kunnolla. Toisena tehtävänä oli tietovisa jossa kysyttiin kaikkia ihmeellisiä raskauteen liittyviä lyhenteitä tai kirjaimia, joista en oikeasti tiennyt melkeinpä mitään. Tietysti tiesin esim. rv (raskausviikko) ja np-ultra (varhaisen raskausajan niskapoimu-ultra, jossa katsotaan onko sikiö elossa, sikiöiden lukumäärä jne ja minkä verran sikiöllä on turvotusta niskapoimussa ja siitä voidaan sitten päätellä ja tutkia, onko vauvalla mahdollisesti kromosomipoikkeavuutta), mutta esimerkiksi jostain ihmeen av-mammasta mulla ei ollut hajuakaan – kuulemma se on sellainen äiti, joka kirjoittelee vauvapalstoilla miten täydellinen on (?) tai jotain. Sitten oli vielä pilttien maistelua sokkona ja voi jestas se oli kamalaa, ne koostumukset on mun suuhun järkyttäviä ja näköjään mulla ei ole kovin hyvä makuaisti (johtuen varmaan juurikin mun hajuaistista tai sitten oon vaan hölmö) koska luulin mm. syöväni ruusunmarjapuuroa, kun se oli oikeasti bataatti-kesäkurpitsasosetta.. 😀 Ainoat jotka tunnistin selkeästi oli mango (en voi sietää tippaakaan ja siksi he sen tietysti valitsivatkin yhdeksi maistettavaksi), sekä spaghetti ja jauhelihakastike. 

Lahjojakin saatiin, mutta teen niistä erillisen postauksen. Lahjat eivät kuitenkaan olleet tärkein asia todellakaan, vaan se koko päivä. Mulle suurin lahja oli se, että tytöt olivat halunneet järjestää mulle tämmöisen päivän ja panostaneet siihen heidän ja mun tyylisesti. Ei liikaa mitään, vaan juuri sopivasti kaikkea kivaa. Päivä kului jutellen ja nauraen, välillä itkienkin ilosta ja onnesta ja yhtäkkiä kello olikin jo niin paljon, että tyttöjen piti lähteä ajamaan takaisin Lohjalle.

Saan olla onnellinen, kun mun elämän aikana olen löytänyt hyviä ihmisiä rinnalle. Jokainen mun ystävä on tullut eri vaiheessa elämää tai ainakin eri tavalla. Annina, Pia ja Hanna ovat kulkeneet matkassa jo ala-asteelta (vaikkakin Pia on mua vanhempi eikä edes asunut samalla paikkakunnalla ja Hannankin kanssa oltiin eri kouluissa), Laura eli mun sisko tietysti syntymästä asti, Jonna yläasteelta asti, Maijan kanssa oltiin samalla luokalla kun opiskeltiin lähihoitajiksi ja Siiriin tutustuin suunnilleen joskus samoihin aikoihin kun ruvettiin Roopen kanssa seurustelemaan. Jokainen näistä tytöistä on upea, kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, vahva persoona omalla tavallansa ja he tekevät töitä sen eteen mitä haluavat elämässä saavuttaa, vaikka kaikki ei menisikään putkeen. Jokainen on erilainen, mutta mulle he ovat tärkeitä ja rakkaita juuri sellaisena kuin ovat ja vaikka meillä olisi erilaiset päämäärät elämässä, niin silti meissä on paljon yhteistä. Mä olen koko mun ystäväpiiristä ensimmäinen joka saa lapsen ja tää on jännää senkin puolesta, koska yhtä hyvin voisin olla itse järkkäämässä babyshowereita jollekulle toiselle, mutta nyt sain nauttia itse tästä kaikesta.

Olen onnellinen myös siitä, että mun ja Roopen elämä ei mennyt valmiiksi käsikirjoitettujen suunnitelmien mukaan, vaan elämä päätti näyttää ihmeellisyytensä ja sen, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu vaikka olisi lähes 100% varma asioista. 

Karoliina