Eräänä todella kauniina helmikuisena päivänä saatiin tietää, että saadaan vauva.

Olin menossa salille ja salilta suoraan töihin kuten yleensä, mutta jostain syystä mun oli vaan pakko mennä takaisin kotiin. Olin jo melkein salilla, mutta jokin vaisto sanoi, että parempi mennä kotiin ja tehdä testi. Ja onneksi menin. Meillä oli Roopen kanssa edes se pari tuntia aikaa sulatella uutista, ennenkuin mun piti lähteä iltavuoroon ja Roopen kouluun. 

Valehtelisin jos väittäisin, että kaksi viivaa tikussa nähtyäni olisin ollut tyyni tai normaali oma itseni. En ollut. Mä romahdin lattialle itkemään. Sitä ei pysty selittämään mitä päässä käy läpi, kenellekkään sellaiselle joka ei ole niitä kahta viivaa nähnyt. Vaikka me oltiin a i n a tiedetty haluavamme lapsia, niin kun hetki oikeasti on siinä – se lyö aika hemmetin kovaa päin kasvoja. Varsinkin jos olet luullut viimeiset neljä vuotta, että menette lapsettomuushoitoihin mahdollisesti joskus, sitä asiaa en avaa enempää koska se on niin henkilökohtainen meille, toivottavasti ymmärrätte, mutta lyhyesti sanottuna: kaikille raskaaksi tuleminen ei vain ole itsestäänselvyys.

Siitä hetkestä lähtien olin toisena hetkenä yhtä hymyä ja silittelin jo salaa masua, mutta toisena itkin paniikissa. En paniikissa siitä, ettenkö olisi vauvaa halunnut tai valmis siihen oikeasti, mutta kun neljä vuotta on asioiden luullut olevan toisella tavalla, on sitä ehtinyt myös suunnitella asiat toisella tavalla. Meidän piti ensin opiskella toiset ammatit, hankkia omistusasunto ja mahdollisesti mennä naimisiin. Hah. Sanonpahan vaan, että elämä osaa yllättää aika kovin, joskus pahassa – mutta myös näinkin hyvässä ja elämän tarkka suunnittelu oli ainakin meidän kohdalla turhaa. Ei elämää voi tietää varmaksi edes päivän päähän, saatika viiden vuoden.

Lähinnä siis mua pelotti taloudellinen tilanne kun toinen opiskelee, oma jaksaminen kun tukiverkosto ei ole lähelläkään (onneksi kuitenkin esim. vauvan tuleva kummisetä muutti avopuolisonsa kanssa tänne ja muutama ystävä asuu lähellä myös) ja tieto siitä, että joudumme viemään vauvan hoitoon ihan pikkuisena. Mä olin nimittäin aina sanonut, että omaa lastani en vauvana päiväkotiin vie! Usein kuitenkaan ei ole muuta mahdollisuutta ja onhan olemassa esim. perhepäivähoito – mutta nyt mennään taas ihan liikaa asioiden edelle, kuten mulla on tapana.

Eli tosiaan, pelot iski päin naamaa ja ne täytyi ensin keskustella ja käsitellä läpi. Yhdessä. Nopeasti asiat saatiin lopulta järjestymään munkin ylianalysoivassa päässä, mutta haluttiin pitää asia vain meidän kahden keskeisenä jonkin aikaa silti. Siihen asti kunnes ne pelottavat 12vkoa oli takana. Mä olen kuitenkin sellainen ihminen, etten halua valehdella. Ja voitte kuvitella millaista se melkein 3kk mulle oli, kun jouduin väistelemään ihmisten kysymyksiä, olla huutamatta kaikille sitä ääneen koska se oli juuri se mitä olisin halunnut tehdä – kuuluttaa maailmalle, että meistä tulee perhe! Lopulta varmaan suurinosa oli arvannutkin ja mm. mun isä oli sanonut, että ”kolme vaihtoehtoa, joko Karoliina ja Roope menee naimisiin, odottaa vauvaa tai Karoliinalla on syöpä.” – ihan niinkuin syövästä en olis kertonut samantien? 😀 

Niin, tosiaan, edes mun isä ei tiennyt. Me asutaan yli tunnin ajomatkan päässä mun perheestä ja yli kahden tunnin ajomatkan päässä Roopen perheestä. Sen kolmen kuukauden aikana ei päästy käymään kummankaan perheen luona, tilanne vain oli sellainen ja me ei haluttu kertoa puhelimessa sellaista asiaa. Ei niitä tunteita, onnea ja iloa, pysty vain välittämään samalla tavalla puhelimessa, joten tehtiin päätös että kerrotaan pääsiäisenä. Ja pääsiäisenä kerrottiin meidän ystäville ja perheille. 

Mun vanhemmat on eronneet kun olin kahdeksan. Sen jälkeen ollaan istuttu yhdessä koko perhe saman pöydän ääressä silloin kun mun isosisko pääsi ripille, eli mitähän siitä on.. 14 vuotta? Huh, oli jo aikakin! Pääsiäisenä päätettiin pitää perhepäivällinen ja istua ekaa kertaa ainakin neljääntoista vuoteen saman pöydän ääreen. Ennen ruokaa heitin isälleni syliin paketin ja se ilme kun hän avasi sen, muistan sen varmaan aina. Paketin sisällä oli ensimmäiset vauvanvaatteet vauvalle, pienet sukat, housut ja paita. Meidän kummankin perheet ja ystävät on onnellisia meidän puolesta, vaikka toki moni varmaan juuri ajattelee sitä, kun Roopella on vielä kolme vuotta opiskelua edessä – me kuitenkin Roopen kanssa tiedetään, että yhdessä ollaan tähänkin asti selvitty kaikesta ja ollaan toimiva tiimi, ihan kaikessa.

Nyt niitä vaatteita on jo ”vähän” enemmän, mitä silloin pääsiäisenä. Edellispäivänä tuli postissa taas kolme pakettia, mut nyt ei kyllä enää itse hankita mitään paitsi myssy talveksi, eiköhän vaatekaapillisella vaatteita pärjää jonkin aikaa! Tietty tullaan saamaan lahjaksi jonkin verran, mutta nyt on hankittu kaikki ne tärkeimmät vaatteet ja loput on vain ihanaa extraa. Vauvanvaatteet on vain niin suloisia, en kestä! Ja mikä näky se onkaan kun Roope levittää niitä kuivumaan tai viikkaa kaappiin.. Nyyh, tää raskausaika on kyllä ollut yhtä itkua. 

Pääsiäisestä muutaman päivän päästä meillä oli rakenneultra ja siihen asti myös meidän perheiden ja ystävien piti pysyä hiljaa, koska jos rakenneultrassa olisikin paljastunut jotakin esim. todella paha kehitysvamma, keskenmeno tai muuta, niin emme olisi halunneet alkaa selittelemään jokaiselle ihmiselle erikseen. Rakenneultrassa kuitenkin kaikki oli hyvin ja saatiin alustavasti tietää, että odotamme tyttöä. Nyt rakenneultran jälkeen ollaan käyty erilaisista syistä jo monen monta kertaa ultrassa ja edelleen tyttöä odotellaan! Pientä prinsessaa, pientä pullaposkista palleroa. 

Ollaan niin onnellisia, että saadaan kokea tää kaikki ja onnellisia myös siitä, että elämä yllätti meidät hyvällä tavalla. Lastenhoitajana mulla ei todellakaan oo mitkään vaaleanpunaiset lasit päässä joilla mietin tulevaa, mutta mulla on sellaiset realistiset lasit – tulee olemaan itkua ja huutoa, mutta edessä on maailman parhain seikkailu. Seikkailu jota toista samanlaista ei ole. Saadaan kokea kaikki ihanat hetket, nähdä ensiaskeleet, kuulla ensisanat, hoitaa pientä vastasyntynyttä ja rakastaa. Rakastaa toisiemme lisäksi myös meidän omaa lasta – lasta jossa on osa Roopea ja osa mua. Itkettää kun edes kirjoitan tätä, mitähän synnytyksen jälkeen tulee olemaan? 😀 

Vaikka elämä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ei vaihdettaisi enää mitään ja haluan painottaa, että vauva ei ollut mikään ns. vahinko, vaikka se ei kenellekkään kuulukkaan ja vaikka jonkun toisen raskaus olisi vahinko, niin se ei siitä yhtään huonompaa myöskään (tilanteesta riippuen) tee. Roope odottaa innolla tulevaa, höpsöttelee ja tulee mielellään kaikkiin neuvoloihinkin mukaan. Nostaa mut ylös sohvalta, kun mun vatsalihakset on kadonneet jonnekkin ja mahalla tosiaan kokoa alkaa jo olla, hieroo mun järkyttävän kipeää selkää, vahtii etten syö mitään kiellettyä ja keksi vauvalle kutsumanimen, nöpsy.

Mä odotan niin innolla tulevaa ja alkuraskauden pelkojen sijaan tilalla on kutkuttava jännitys, onnellisuus ja luotto tulevaan. Mä olen aina tiennyt haluavani äidiksi, haluavani Roopen kanssa lapsen ja nyt se kaikki on tapahtumassa. En tiedä osaanko vieläkään pukea sanoiksi näitä fiiliksiä, mutta onhan tää nyt ihan hullua ja mahtavaa! Mä olen niin innoissani, että saatoin vahingossa (not) tilata vauvalle kumisaappaat, jotka on sopivat vuoden päästä.. Mutta kun a) ne oli -60% alessa b) leopardikuvioiset, niinkuin myös mun kumpparit ja c) hmm.. okei en keksi enempää puolustuksia, mutta Roope vain nauroi ja sanoi ”niinpä tietysti” joten sain myös hyväksynnän asialle!

Olen liittynyt Facebookissa kaikenmaailman vauvan- ja lastenvaatekirppiksille, pessyt varmaan kymmeniä koneellisia vauvanvaatteita ja muita juttuja, sisustanut vauvanhuoneen, alkanut tekemään itse diy-vauvakirjaa, jutellut vauvalle masuun, soittanut musiikkia vauvalle, tutustunut samanhenkisiin äiteihin ja tuleviin äiteihin jnejnejne. Tää on ihan parasta! 

Ja vaikka raskaus ei ole ollut helpoimmasta päästä, on epäilty raskaushepatoosia, raskausmyrkytystä, kivuliaat supistukset alkoi jo toukokuussa ja selkä on aivan hajalla, niin tää on silti ollut ihanaa aikaa henkisesti. Mun mielialaan hormonit ei oo vaikuttaneet oikeastaan mitenkään, en ole raivohullu tai muutenkaan mielialat ei vaihtele sen kummemmin kuin normaalistikkaan. En myöskään vedä herkkuja aamusta iltaan ja mun ei todellakaan tee mieli maistaa multaa tai muutakaan omituista.

Mä olen vain onnellinen hömppä kokoajan, enkä jaksa enää odottaa koska 2kk päästä on laskettuaika! Tätä postausta kirjoittaessani vauva potkii tönii päällään mua virtsarakkoon ja potkii jaloilla kylkiluihin, hän on jo kääntynyt pää alaspäin ja alkaa painamaan pian 2000g!

Meidän oma pieni, joka vasta hetki sitten oli herneen kokoinen, onkin nyt jo 40cm pitkä pötkylä! 

Karoliina