Nyt on vuorossa asia, josta kirjoittamista tai oikeastaan postauksen julkaisemista olen jostain syystä jarrutellut – en oikeastaan tiedä edes miksi. Ehkä se oli silloin niin lähellä ja jokapäiväistä, että en osannut kasata kunnolla ajatuksiani ja ajattelin ihmisten tuomitsevan. Tuomitsevan sen positiivisen fiiliksen mikä kuitenkin päivisin oli tai asenteen, että kyllä seuraavastakin yöstä selvitään. Tässä kohtaa haluan kertoa, että te yksinhuoltajat tai muuten vain yksin lasta hoitavat olette supereita! Meitä kuitenkin oli ja on kaksi, koliikinkin keskellä pystyi vaihtamaan ja toinen auttamaan. Yksinhuoltajilla ei ole välttämättä ketään. 

Yksi asia jota pelkäsin raskausaikana ihan tosissani, oli nimittäin mörkö nimeltä koliikki. Olin lukenut siitä lukemattomia artikkeleita ja blogikirjoituksia, kuullut tutuilta minkälaista se on ja googletin jo raskaana etukäteen kaikki mahdolliset koliikkivauvojen hoito-ohjeet. Jollain tapaa ajattelin, että me ei varmasti siltä tulla säästymään, koska mullakin on ajottain ollut pahoja vatsavaivoja – vaikka ne kaksi asiaa eivät ole mitenkään toisiinsa yhteydessä. Jotenkin silti mä kokoajan ajattelin mielessäni, että se arpa osuu meille ja niinhän se osui.

Kun vauva sitten syntyi ja pari viikkoa kului eteenpäin, uskalsin jo hiukan alkaa hengittämään. Ehkä me sittenkin säästytään siltä? Adelina itki ensimmäisestä yöstä lähtien vatsakipua ja potki ilmaa koittaessaan saada ilmaa ulos masusta, mutta se ei ole mitenkään erikoista, koska vauvojen suolisto on kehittymätön vauvan syntyessä ja siihen, että se on edes vähän valmiimpi, menee muutama kuukausi. Tutkimusten mukaan ihan täysin valmis lapsen ruuansulatusjärjestelmä, limakalvo ja bakteeristo ovat vasta kouluiässä – onko siis ihmekkään, kun vauvat itkevät mahakipua? Ei.

Pikkuhiljaa kuitenkin vatsakivut alkoivat lisääntymään ja yhtäkkiä huomattiin, että meillä itketään joka ilta monta tuntia. Ei yhtä huutoa, mutta Adelina viihtyi parhaiten pystyasennossa, häntä sai hytkytellä jatkuvasti ja tissillä hän ”raivosi” tai sitten seilasi edestakaisin, eli söi 5sek ja pois ja takaisin 5sek. Kahden viikon iässä vauvoilla aloitetaan d-vitamiinit ja meillähän ehti jo ennen sitä mennä vauvalla viikon verran antibioottikuuri, joka tietenkin tuhosi loputkin siitä minimaalisesta vastustuskyvystä joka vauvalla oli ja sekoitti mikrobiston. Antibioottikuuri oli kuitenkin tärkeä ja pakollinen, joten osattiinkin jo odottaa, että perästä kuuluu. Pari viikkoa kuitenkin itkuisuus oli melko pientä, hän kuitenkin lopulta aina nukahti rinnalle, mutta sitten se paheni. Yhtäkkiä Adelina saattoikin itkeä joka yö vähintään kahteen tai kolmeen, joinakin öinä jopa aamu kuuteen. Niin, aamu kuuteen. Kuvitelkaa sitä fiilistä, kun et pysty auttamaan mitenkään, koska mikään ei yksinkertaisesti auta. Ja yhtäkkiä sitä tajusi, että se mitä raskausaikana eniten pelkäsi, olikin meillä arkipäivää. 

Alettiinkin silloin kokeilemaan erilaisia asioita, jotka voisivat helpottaa Adelinan oloa. Otettiin iltarutiineihin vauvahieronta ja jumpattiin vauvan jalkoja monia kertoja päivässä. Vaihdettiin moneen kertaan d-vitamiinit, vaikka once again, tutkimukset neuvolan mukaan sanovat, että d-vitamiinit eivät aiheuta vauvoilla vatsakipuja. Annettiin disflatyliä, joka pilkkoo kaasuja suolistossa ja colic dropseja, jotka ovat koliikkivauvoille tarkoitettuja maitohappobakteereja. Lopulta löydettiin Adelinalle sopiva d-vitamiini ja jatkettiin maitohappobakteerin antamista eri pullosta päivittäin. 

Neuvolasta yritin kysyä neuvoja ja vinkkejä koliikkiin, mutta en oikein saanut mitään mitä en olisi jo tiennyt tai kokeillut. Kaikki on kuulemma täysin normaalia, 3kk ikäisenä pitäisi loppua ja pitää nukkua silloin kun ehtii. Päätinkin siis vauvaryhmästä saatujen neuvojen perusteella kokeilla jättää maitotuotteet ja ruisleivän hetkeksi pois, koska mm. ne tekevät vauvoille usein mahakipuja – alkuun se ehkä auttoi jotain, mutta hetken päästä en enää huomannut mitään eroa. Ristiäisissä ja jouluna söin enimmäkseen kyllä ihan normaalisti, kakut olivat kuitenkin gluteenittomia. 

Seuraavana pätkä jonka kirjoitin joulukuun alussa:

”Viime yönä meillä taas itkettiin aamuyöhön asti, eikä siihen auttanut mikään. Uskokaa pois, kaikkea kokeiltiin. Vähän meinaa väsyttää kumpaakin, mutta koitetaan antaa toinen toistemme levätä ja vuorotellaan illat ja yöt, ettei kumpikaan pääse väsymään pahasti siihen itkuun. Tämän illan ja yön mä oon kuitenkin yksin, koska Roope viettää varpajaisia. Voin kertoa, että mua pelottaa ja ahdistaa jo etukäteen mitä illasta ja yöstä tulee. Samalla kuitenkin mietin, että mikä oikeus mulla on kertoa tästä ja ahdistuksesta, kun on yksinhuoltajia jotka yksin jaksaa kaiken? Mikä oikeus mulla on ahdistus, kun itse olen lapsen hankkinut? En koskaan miettisi näin toisen kertoessa tilanteestaan mulle, mutta omalla kohdalla on niin helvetin vaikea myöntää olevansa väsynyt tai voimaton.

Ja samalla tiedän, että ihan hyvin me jaksetaan oikeasti, yöt vaan on niin raskaita. Ja tässä mä taas makaan hereillä, vaikka voisin nukkua. Uni ei vain tule, koska miettii mielessään, ”mitä mä teen väärin”, vaikka tietää että ei tee mitään väärin.” 

Pätkässä tiivistyy niiden puolentoista kuukauden fiilikset todella hyvin. Syytin itseäni pahasta mielestä ja väsymyksestä, koska koin, ettei mulla ole oikeutta väsyä, kun olen osannut varautua. Miten väärin ajattelinkaan! Älkää ikinä koskaan ajatelko noin tai syyllistäkö yhtäkään äitiä tai isää väsymyksestä. Vaikka omaa lastaan rakastaa, se avuttomuus on kamalaa. Adelinalla oli myös todella hankalaa pysyä unessa ja jos hän ei itkenyt kipua, niin hän säpsähti 10min välein hereille. Haluankin nyt jakaa muutaman vinkin, jotka meillä toimivat:

– Love to swaddle up kapalopussi. Googlettelin ja kyselin vinkkejä vauvan nukkumisen helpottamiseen tai siihen, että hän pysyisi unessa, eikä heräisi jokaiseen ”moro -refleksiin”. Luin kyseisen merkin kapalopussista ja hankin ne meille. Ja oikeasti, ne auttoivat! Adelina ei enää herännyt 10min välein, vaan pysyi unessa, koska kädet olivat valmiiksi jo sivuilla. 

– White noise. Valkoisen kohinan on tutkittu auttavan koliikkivauvoja, koska se on rauhoittavaa taustaääntä ja kohinaa, ihan kuin kohdussa. Meillä se auttoi! 

– Vuorotellen valvominen ja nukkuminen jos mahdollista. Ylipäätänsä avun saaminen. 

– Vauvahieronta, kylvyt ja suihkut. Kun vauva on rentoutunut, on häntä helpompi hieroa. Alkuun Adelina itki ja hierominen oli vaikeaa, mutta pikkuhiljaa se alkoi onnistua ja koettiin sen auttavan paljon. 

Ja viimeiseksi yksi ehkä suurin asia joka meillä auttoi näiden muiden lisäksi: Asenne. Me asennoiduttiin joka päivä niin, että joku päivä se on vielä ohi. Vielä puolitoista kuukautta niin hän on 3kk ja silloin sen pitäisi olla ohi, vielä kaksi viikkoa jne.. Ja se auttoi meillä. Jokaisella ei tietenkään varmasti auta, mutta minä itse uskon positiivisen ajattelun tuomiin hyötyihin ja uskon, että jos oltaisiin aina oltu todella huonolla tuulella ja kiukuteltu, niin myös stressi olisi ollut pahempi.  

Ja yhtäkkiä eräänä päivänä itkuisuus loppui. Se loppui aikalailla samoihin aikoihin, kun aloitettiin imetyksen rinnalle korvike – näin niin kuin asiasta kukkaruukkuun. Koko elämä muuttui ja tuntui, kun oltaisiin vihdoin päästy aloittamaan se oikea perhe-elämä. Osittain hyödyt tuli korvikkeesta, koska koliikin loppumisen lisäksi myös Adelinan jatkuva nälkä loppui, kun sai tarpeeksi ravintoa. Oliko näillä kahdella asialla yhteyttä toisiinsa, sitä en tiedä. Olisiko ollut koliikkia, jos korvike olisi aloitettu aiemmin ja jos se itku olikin nälkää? Sitäkään en tiedä.

Halusin kuitenkin vihdoin julkaista tämän postauksen, koska se on maannut luonnoksissa monta kuukautta ja aina välillä olen käynyt sitä päivittämässä. Olen välillä koliikista kirjoittanut, mutta en kuitenkaan ihan pelkästään siitä, vaan lähinnä sivunnut aihetta. Koliikin loppumisen jälkeen kysyin Roopelta ”No oliko se niin paha kuin mitä pelättiin?” ja Roope vastasi, että ei, ainoastaan yöt. Hän oli kokoajan ajatellutkin, että niin sen kuuluukin mennä – ensin vähän rankempi vaihe ja sen jälkeen alkaa helpottaa. 

Toivottavasti tästä oli jollekkin koliikkia pelkäävälle esikoista odottavalle apua! Ja muistathan, kirjoitan aina vain meidän kohdalla toimineista asioista ja meidän mielipiteistä. 

Karoliina