Ajatukset ovat taas kulkeutuneet tänne, koska pian on vuosi siitä, kun lapsettomuuteni loppui. Sillä sinne se jäi, kylpyhuoneeseen, niihin kahteen viivaan. Vaikka lapsi tuli vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin, lapsettomuuteen en enää palannut, enkä koskaan sellaisenaan tule palaamaan. Muistan kuitenkin, millaista silloin vuosi sitten oli, kun raskaustesti odotti laatikossa pakollisena ja pelottavana. Välillä mietin myös, mitä olisi nyt, jos testit olisivat yhä jääneet negtiivisiksi. Millainen vuosi meillä olisi ollut? En halua miettiä sitä kovin pitkälle.

Poikamme toi mukanaan suuren onnen. Hän on ihme, jota jaksaisin katsella loputtomiin. Hän on jo muuttunut paljon: pienet linnunpoikasen vikerrykset ovat muuttuneet koviin kiljahduksiin ja jokellukseen, vastasyntyneen harottavat silmät tarkkaan ja ilmeikkääseen katseeseen. Uniset refleksihymyt ovat jo koko vauvaa hytkyttävää kikatusta, niin ihanaa naurua, että äiti ja isä voisivat heittää vaikka kärrynpyöriä sen kuullakseen. Joskus öisin kun hän nukkuu, odotan, että hän heräisi syömään, sillä minun on tullut jo ikävä häntä.

Elämä muuttui eikä muuttunut kuitenkaan. Emme me elä mitään absoluuttista autuutta, vaan elämään kuuluu edelleen erilaiset huolet ja murheet sekä arkiset ärsytykset. Näyttäisi siltä, että kun yksi alue elämästä on kunnosta, joku toinen vuorostaan aiheuttaa huolta. Ei kuitenkaan mitään niin suurta ja kokonaisvaltaisesti valon vievää kuin lapsettomuus, ei onneksi. Sen minä sain jättää, ja olen niin onnekkaassa asemassa, että pystyn jopa kiittämään siitä. Kiitos, että näin pimeyden, kiitos, että pääsin takaisin valoon.

Tämä tarina jää toistaiseksi tähän. Kiitos sinulle, kun kuljit rinnalla!