2013 – vuosi, jonka olisin voinut jättää elämättä

Kun mietin kulunutta vuotta, keksin siitä vain yhden hyvän asian: se loppuu ihan kohta. Koko vuosi on kulunut lapsettomuuden sumun alla. Se alkoi toki toiveikkaasti, olihan silloin edessä niin monta mahdollisuutta onnistua, mutta mitä edemmäs mentiin, sitä kauemmas toivo karkasi. Yrittäminen muuttui lapsettomuudeksi. Se on jättänyt jälkensä jokaiseen muistoon vuoden varrelta. Se on se ahdistava pohjavire, joka kumisee kaiken yllä. Jokaisen hymyn, jokaisen naurun, jokaisen iloisen illan.

Eihän vuoden vaihtuminen tietenkään takaa, että lapsettomuus loppuu. Kuitenkin se antaa minulle toiveikkuutta. Ehkä nyt alkaa uusi aika, ehkä onnemme kääntyy. Ensi vuoden alkuun on jo kuulunut lupaus eräästä hyvästä asiasta, joten ehkä tästä alkaa hyvien asioiden putki.

Olen keksinyt parikin syytä sille, miksi tämä vuosi on ollut näin erityisen paska. Ensinnäkin tietysti siksi, että se on vuosi 2013, epäonnen vuosi. (Ei tietenkään kaikille, eräs sai tänä vuonna esikoisensa ja eräs toinen vietti elämänsä vuoden ulkomailla. Mutta ei takerruta sivuseikkoihin.) Toinen syy on tottakai se, että olin tänä vuonna 27-vuotias. Sehän on tunnetusti huono ikä, sillä ainakin kaikki rock-tähdet tuppaavat kuolemaan 27-vuotiaina. Vuoden 2014 täytyy olla parempi: se on nätti, parillinen vuosi. Lisäksi se on vanhempien hääpäivän juhlavuosi, ja sekä minun että miehen vanhemmat (sekä lapsuuden parhaan ystäväni koira) ovat syntyneet 14. päivänä jotain kuuta. Selvästi parempi vuosi tulossa, eikö?