Toinen insemanaatio tehtiin viime viikolla, juuri ennen polin kesäsulkua. Kaikki näytti hyvältä: oikealla näkyi nyt tarpeeksi iso, puhkeamassa oleva follikkeli, ja siittiöt oli hyviä. Niiden määrä oli tosin pudonnut viime inseminaatiosta yli kaksi kolmannesta, mutta silti millilitrassa oli 40 miljoonaa vipeltäjää, mikä on hyvä määrä. Hoitaja antoi mukaan jonkun hoidonseurantalapun, joka pitäisi palauttaa polille, jos raskaus alkaa ja jos siitä syntyy lapsi. Se pisti alahuulen vähän väpättämään, koska 85 % todennäköisyydellä saan heittää lapun roskiin.

Tunnen huonoa omaatuntoa, koska en jaksa uskoa hoidon onnistumiseen. Johtuuko se pessimismistäni, että meille ei tule vauvaa? (Okei, ei tietenkään johdu.) Jos uskoisin enemmän, ehkä näkisin joskus myös positiivisen raskaustestin. Kyllä minä silti toivoa jaksan. Kyllä minä jaksan haaveilla siitä tunteesta, kun kaksi viivaa ovat totta.

Jo ensi kesänä tilanne on ihan toinen. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, silloin on tehty ainakin kaksi IVF:ää, ja suurella todennäköisyydellä olen raskaana. Tai sitten olen edelleen tyhjä ja toivottomampi ja surullisempi kuin koskaan. Se on julmaa peliä, kaikki tai ei mitään. Ei lohdutuspalkintoja.