Mieheni ajattelee, että meillä on vielä toivoa. Kaiken järjen mukaan meillä onkin. Se ei kuitenkaan lohduta minua yhtään. Se ei tarkoita, että me joskus onnistuisimme. Se tarkoittaa, että minun pitää räpiköidä toivossa kuin hukkuva rotta vedessä. Ehkä joskus pelastun, ehkä vajoan lopullisesti. Eikä se vajoaminen ole pahinta vaan se henkensä edestä räpiköiminen.

Toivossa ei ole mitään kaunista. Toivo on syy siihen, miksi naiset eivät jätä pettäjä-hakkaaja-paskiaismiehiään ja miksi läheisen katoaminen on paljon pahempaa kuin läheisen kuoleminen. Toivossa roikkuminen kuluttaa ihan helvetisti.

Kun toivo katoaa, tulee tilaa muille haaveille ja toiveille. Sellaisille, jotka voivat toteutua. En malta odottaa, että saan luopua toivosta ja pelosta.