Viemäristä alas (x 2)
Viime vuoden syyskuussa minulla oli kuukautiset myöhässä. Vaikka meillä ei oltu käytetty ehkäisyä melkein kahteen vuoteen, en heti ajatellut raskauden mahdollisuutta kovin tosissani. Olihan kuukautiset ennenkin olleet muuten vaan myöhässä. No, viikon odottelin, kun tutut kivut alavatsalla alkoivat: Nyt ne alkaa! Mutta eivät alkaneet. Ahkeran googlettamisen jälkeen aloin epäillä raskautta. Kipuja kesti kolme päivää, ja jouduin ottamaan niihin särkylääkettä, johon ei normaaleissa kuukautiskivuissa ole tarvetta. Raskaustestin paikka!
Maanantaina tein testin töiden jälkeen. Kaksi viivaa, joskin toinen aika haalea. Sen illan mietimme raskautta: meille on ehkä tulossa vauva! Tiistaiaamuna heräsin alushousut punaisina. Neuvolantäti antoi vielä toivoa, koska hyytymiä ei ollut, ja varasi meille ensimmäisen neuvola-ajan. Sen puhelun jälkeen menin vessaan, ja sieltä tuli se: hyytymä, möykky, joka oli meidän vauvamme alku. Seuraavana päivänä yksityinen ultraaja vahvisti sen, minkä jo tiesin. Kohtu oli tyhjä. Kivut eivät johtuneetkaan raskaudesta vaan keskenmenosta.
En tainnut itkeä tätä keskenmenoa ollenkaan. Tiistaiaamuna veren nähtyäni ajattelin, että voi paska, siinäkö se nyt oli. Ennen ultrausta jännitin hulluna, mutta tiedon saaminen oli helpottavaa. Pahinta oli kertoa miehelle, ettei lasta tulekaan. Muistan vieläkin, kuinka hänen kasvonsa kirjaimellisesti valahtivat (nyt tiedän, mistä sekin sanonta tulee). Keskenmeno oli helppo, koska olin raskaana vain sen yhden illan ja ajattelin, että kohta olen uudestaan raskaana. Tästä siis alkoi meidän varsinainen vauvanteko (mikä kammottava sana!) Varatun neuvola-ajan peruin puolihuolimattomasti viimetipassa työmatkalla, ja kun hoitaja kysyi, haluanko puhua tästä jonkun kanssa, sanoin, ettei tarvitse.
Tammikuussa sen sijaan itkin. Odotin, että pääsen tarpeeksi kauas työpaikan pihasta ja itkin. Autossa voi onneksi itkeä ja ulista, eikä kukaan kuule, kunhan vääntää kasvot peruslukemille, kun joutuu pysähtymään risteykseen. Kuukautisten olisi pitänyt alkaa viisi päivää sitten, ja raskaustesti antoi pientä haalean haaleaa lupausta, johon ripustin toivoni. Joka sitten murskautui kello yhden välitunnilla punaiseen jälkeen vessapaperissa. Kuukausien toivomisen ja yrittämisen jälkeen tämä oli pahempi paikka kuin edellinen. Itse diagnosoin tämän kemialliseksi raskaudeksi, mutta terveyskeskuksessa tätä termiä ei ymmärretty, joten tämäkin oli tuttavallisesti keskenmeno.
Viime syksynä ajattelin, että tässä vaiheessa meillä olisi jo vauva tai ainakin olisin tukevasti raskaana. Nyt kun niin ei ole, ovat keskenmenot saaneet isomman merkityksen. Ehkä minussa on joku vika, kun raskaus ei etene tuon pidemmälle? Tai jospa kyse on vain huonosta tuurista, sillä ovathan keskenmenot niin yleisiä?