Luin joululomalla Tara Westowerin kirjan Educated (suom. Opintiellä). Omaelämänkerrallisessa kirjassa Yhdysvaltain keskilännessä maailmanloppua odottaneessa mormoniperheessä kasvanut kouluja käymätön Tara pyristelee hiljalleen irti perheensä vaikutusvallasta ja opiskelee lopulta tohtoriksi asti.

Kirja osoittaa loistavasti sen, että missä tahansa yhteisössä ulkopuoliselle järjettömät jutut alkavat tuntua ihan normaaleilta kun kaikki ympärillä tekevät niitä. Esimerkiksi "kotikoulu" (eli lapset opetetaan juuri ja juuri lukemaan, muuten tehdään töitä), valtionhallinnon välttely ja sairaaloiden uskominen paholaisen pesäksi eivät ole vain Taran perheen erikoisuuksia, vaan samoin ajattelevat myös monet muut keskellä ei-mitään olevan kylän asukkaat. On ihan normaalia siellä päin, että sairauden parannetaan eteerisillä öljyillä rukousten kera ja synnytykseen avuksi soitetaan itseoppinut kätilö. Maailmankuva on omituinen ja suppea, sillä monet siinä elävät eivät tiedä muusta. Tarallekin moni asia maailmasta ja historiasta valkenee vasta koulussa.

Tämän teeman osalta kirja on hyvin ajankohtainen. Kun ei oteta selvää ympäröivästä maailmasta, vaan saadaan ihmiset sokeasti uskomaan humpuukiin, jälki voi olla rumaa. Kirjassa kuvataan monia onnettomuuksia ja tapaturmia, jotka jätetään herran haltuun. Esimerkiksi Taran äiti saa liikenneonnettomuuden seurauksena jonkilaisen aivovamman ja loppuiän migreenit, veli putoaa nosturista ja isä polttaa itsensä pahasti työmaalla. Terveydenhuollonvastaisuudesta tulee mieleen keskenään kohkaava hopeavesijengi. Tarpeeksi kauan niissä ympyröissä ja kappas, sekin alkaa vaikuttaa ihan normaalilta. Sama pätee moniin muihin yhteisöihin ja kupliin. 

Tätä varten tarvitaan monenlaista koulutusta ja kriittistä ajattelua. Taran sisarukset, jotka eivät käy koulua, jäävät toistamaan vanhempiensa oppeja ja elämää, sillä siihen heidät on kasvatettu. Koulussa Tara pääsee tarkastelemaan tilannetta ulkopuolelta ja suhtautumaan siihen myös kriittisesti.  Tara valitsee alakseen historian, jotta hän pääsee tutkimaan asioita ja tapahtumia itse aiemmin kuultujen valittujen palojen sijaan. 

Educated osoittaa, kuinka tärkeää on tutustua maailmaan itsenäisesti. Näin emme jää vain omaan poteroomme.

Kirjoitin viime kesäisestä Yhdysvaltojen itärannikon roadtripistä. Kirjoitin poikkeuksellisesta kuumuudesta ja siitä, että olimme osaltamme aiheuttamassa sitä. Sitten tuli syksy ja ICPP:n raportti. Huusimme ilmastovaaleja ilmastomarssilla kauramaitokahvi kädessä. Olemmehan ekoihmisiä. Asutaan kerrostalossa, kierrätetään eikä syödä lihaa. Paitsi ettei olla, koska lennetään huviksemme.

Aloitin blogin matkajuttujen keräämiseksi, vaikka olen kirjoittanut muustakin. Matkustaminen on kivaa ja myöhemmin on matkalla uudestaan kun plärää kuvia ja kirjoittaa tunnelmia. 

Syyslomalla en kuitenkaan lentänyt minnekään.

Enkä joululomalla. 

Talvilomalla houkuttelevat tällä hetkellä eniten kotimaan hanget. 

Viikonlopun hesarissa oli juttu vaihtoehtoisista matkustustavoista lentämisen sijaan. Jutun mukaan lomalennon väliin jättäminen on yksi tehokkaimmista ilmastoteoista, jonka yksittäinen ihminen voi tehdä. Jutussa kartoitettiin laivojen, junien ja bussien ympäristövaikutuksia ja voittaja oli tietysti juna. Junalla pääsee Suomesta muun Euroopan ja perinteisten interrail -reittien lisäksi myös Venäjän kautta Kiinaan asti sekä lautalla Japaniin ja Koreaan. Haaveilin hetken myös laivamatkasta esi-isien tavoin New Yorkiin, kunnes luin että laiva on vielä lentämistäkin pahempi pingviinintappaja. 

Maata pitkin matkustaminen vaatii lähinnä aikaa (toki välillä myös lentoja enemmän rahaa, mutta toivottavasti tämä muuttuu pian). Siksi pitäisikin päästä irti siitä ajatuksesta, että jokainen loma on oiva hetki singahtaa jonnekin kauas. Matkustaminen kannattaisi säästää pidemmille lomille, jolloin siihen voisi käyttää enemmän aikaa. Haaveissani saavun Kiinaan jo valmiiksi levänneenä, sillä olenhan koomannut ensin viikon junassa. Ja onhan se matkakin elämys, vieraassa paikassa kuppaiset asemat ja huoltsikat ovat heti jännittävämpiä kuin Kolmikulman ABC. 

Olemme jo aiemmin pyrkineet matkustamaan mieluummin harvemmin mutta pidempään. Tahdon nähdä uusia paikkoja jatkossakin, mutta pyrin miettimään miten ja milloin niihin kannattaa mennä. Tämän vuoden matkatoiveeni on matkustaa jonnekin hitaasti maata pitkin. 

Olen lukenut tänä vuonna epäilyttävän paljon kirjoja kaikenlaisesta superurheilusta, kuten ultrajuoksusta ja vuorikiipeilystä (katso kirjalista). Viimeisin tämän kategorian juttu oli Bonita Norrisin The Girl Who Climbed Everest.

En ole kiivennyt kuin seinällä sisätiloissa ja ajatus pakkasesta sekä hapen vähyydestä lähinnä puistattaa, mutta vuorikiipeilyjutuissa on jotain kiehtovaa. Siellä raahustetaan kuoleman partaalla, on kylmä, rakkoja, happivaje ja lopulta kuitenkin päästään huipulle väistellen jäätyneitä ruumiita. Tarinassa tytöstä, joka kiipesi Everestille on juuri tällainen draaman kaari. Ja tässä en spoilaa, sillä lukeehan loppuratkaisu jo kirjan nimessä (Rita Hayworth - avain pakoon, on saanut haastajan spoilerinimien kilpailussa). 

Bonita Norris kiipesi keväällä 2010 Mount Everestin huipulle ja oli tällöin nuorin sen tehnyt brittinainen. Myöhemmin ennätys on jo rikottu. Kirja alkaa perinteisten muistelmien tavoin alusta. Bonitan lapsuudesta ja juoksuharrastuksesta syömishäiriöineen jaamataan niin pitkään, että lukijaa epäilyttää päästäänkö sinne vuorelle koskaan. Lopulta Bonita kuitenkin päätyy ystävänsä kanssa kuuntelemaan vuorikiipeilijän luentoa, innostuu aloittamaan kiipeilyharrastuksen ja pääsee useammallekin vuorelle. 

Kirjan kiinnostavinta antia on itse prosessikuvaus. Miten hommat toimii tuhansien metrien korkeudessa, kun kaikki jäätyy ja happi loppuu. Miten kauan aikaa ilmastoon sopeutuminen vie ja miten se tehdään. Myös koko Himalaja-skene jättibisneksineen on jännä. Himalan -reissun budjettihan ei ole mitään telttaretkitasoa, vaan Bonita käyttää puolisen vuotta aikaa haaliakseen sponsoreita 50 000 euroa maksavalle matkalle. 

Välillä kirja lipsuu turhan self helpin puolelle. Joskus voisi huvikseen laskea, kuinka monta kertaa little steps siellä mainitaan. Pienin askelein eteneminen on toki hyvä elämänohje ihan kaikkeen, mutta luulisi sen jo muutamasta ensimmäisestä kerrasta jäävän lukijan mieleen. Vuorelle kiipeäminen opettaa yhtä sun toista (ja onhan kirjan alaotsikko Lessons learned facing up to the world's toughest mountain), mutta henkinen kasvu tuntuu monessa kohdassa vähän turhalta tyhjäkäynniltä. 

Hesarissa kirjoitettiin kesäkuussa siitä, että Everest hukkuu roskaan. Jutun mukaan rinteille nousee koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä, sillä kiipeily on bisnestä ja vuorelle hilataan kuka tahansa siitä tarpeeksi maksava. Jengin teltat ja roskat jäävät vuorelle. Kun pelkkä liikkuminen on raskasta ohuessa ilmassa, ei haluta kantaa mitään raskasta ja esimerkiksi tyhjät happipullot ja ruumiit jäävät sinne. The Girl Who Climbed Everest on toki yhden ihmisen tarina itsensä ylittämisestä ja näkökulma on juuri siinä, että ihminen voi saavuttaa mitä vain jos siihen saamarin reippaasti ryhtyy. Kuitenkin vuorikiipeilybisneksen ja sen ympäristövaikutusten pohdita olisi ollut kiinnostava lisä. 

Kiipeilypäissäni varasin kirjastosta myös John Krakauerin Into Thin Airin. Tässä kuulemma narratiivi ei ole se perinteinen, vaan hommat menee reisille huolella. Siellä siis hytistään taas viimeistään lomalla. 

Kuvat Bonita Norrisin kotisivuilta.