Ladataan...
Karttakirja

Virgnian maaseudulla aurinkoa ottaessa ja lehmiä katsellessa etsin iBooksista maisemiin sopivaa kirjaa. Muistin Pumpui -blogin Lotan suosituksen kirjasta, jossa tyyppi juoksee 46 päivässä Appalachian Trailin. Just siellähän me oltiin eilen! Tai siis ihan pienellä Shenadoahin kansallispuistoon osuvalla pätkällä, koko 3500 kilometrin reitti kulkee 14 osavaltion läpi Georgiasta Maineen.

Kirja on Scott Jurekin North. Jurek on ultrajuoksija, joka päättää yrittää tehdä ennätyksen legendaarisella Appalachian Traililla eli juoksemalla umpipöpelikössä vähintään maratonin verran päivässä 46 päivää putkeen. Kirjassa kertojina vuorottelevat Scott ja hänen huoltojoukkona pakulla mukana kiertävä vaimonsa Jenny. Kirja oli kiinnostava kurkistus jenkkiläiseen ultrajuoksuskeneen ja innosti myös juoksemaan. Pöpelikössä. 

Kotona ilmoittauduin ensimmäiseen polkujuoksukisaani. Umpipöpelikköultra oli siitä vielä kaukana, sillä harjoitusvastus oli Helsinki City Trailin 14 kilometrin matka. Vielä lähtöviivalla harmittelin etten ottanut kuitenkaan pidempää 21 kilometrin matkaa, mutta onneksi jo ensimmäinen märissä juurakoissa rämmitty ylämäki otti luulot pois. Jotenkin tässä kohtaa vasta ihan konkreettisesti valkeni tällaisen puskajuoksun olevan ihan eri hommaa kuin asfalttimaraton.

Reitti kulki Helsingin keskuspuistossa lähtien ja palaten Eläintarhan kentälle. Puolivälissä 7 kilometrin kohdalla oli yksi juomapiste. Eilisiltana hakemassani ilmoittautumispaketissa oli numerolapun lisäksi juomapullo, rakkolaastarit ja energiageeliä. Näistä mukaan lähtivät kaikki muu paitsi ällön oloinen geeli. Sen sijaan pistin taskuun hätäsnickersin, josta sai voimaa viimeisille kilometreille. 

Koko suoritus oli samaan aikaan ihanaa sekä ihan hirveää. Jostain sadistisesta syystä reitti takaisin kentälle kiersi jonkun kallion kautta eli viimeiselle puolelle kilsalle saatiin vielä jäätävä ylämäki ja sinne harkitsin jääväni makaamaan. Onneksi maalissa sai sipsiä.

Toivuttuani olen tässä pohdiskellut, että ensi vuonna kiinnostelisi ainakin Vaarojen maraton ja joskus joku ultramatka. Apua. 

Aiempi kirjoitukseni siitä, miksi juoksu on vähiten hirveä liikuntalaji.

 

 

Ladataan...
Karttakirja

Jo New Yorkista lähdettäessä on kuuma. Autoradiossa päivitellään epätavallista lämpöaaltoa, lämpötila ei laske öisinkään. Ihmisille on järjestetty ilmastoituja tiloja, radiohaastattelussa mies imeskelee jääpaloja terassillaan. Kuumuus on huipussaan Tennesseessä, Nashvillen 4th of July -bileissä kaduille on kannettu jättimäisiä tuulettimia ja sadettimet suihkuttavat jo ilmassa hetkessä lämpenevää vettä juhlijoiden päälle. Lurayssa makaamme mökin terassilla juomapaikalla ahkerasti käyviä lehmiä vakoillen, kaikkeen muuhun on liian kuuma. Jokaisella Walmart -pysähdyksellä unohdamme ostaa folioviltin auton tuulilasin päälle ja joka kärvennymme liikkuvassa saunassa ennen kuin ilmastointi saa kuumuudesta yliotteen. Jokaisen motellin aamupalalla Weather Channel pauhaa lämpövaroituksia. Vaikka on ihana olla täällä, ahdistaa ajatus siitä että lentämällä tänne ajamaan autolla olemme edesauttaneet tätä ja tulevia lämpöaaltoja.

Viime kesänä päädyimme uudestaan jenkkireissulle. Jo Kaliforniassa puhuttiin, että olisi kiva kiertää itärannikkoakin sitten joskus. Keväällä sitten siskoni sai yllättäen työpaikan Washington D.C:stä, joten itärannikon kierrokselle lähdettiinkin heti.

Vietimme reissussa kolme viikkoa, jonka aikana ehdimme ajella kuvassa näkyvän reitin. Bongattiin lentopisteiden avittamana suhteellisen halvat suorat lennot New Yorkiin, joten lähdettiin ja palattiin sitä kautta. Ajeltiin Nykistä aina Nashvilleen saakka, jonne lopulta jätettiin auto ja lennettiin takaisin Nykiin. Nykin, Washingtonin, Shenadoahin jaNashvillen lisäksi pysähdyspaikat valittiin lähinnä googlemapsista arpomalla. Laskimme mukavuudenhaluisina mahdollisimman pieniä päivämatkoja ja tutkimme sopiville kohdille osuneita paikkoja.

Matkan varrella pysähtymispaikoiksi valikoituivat nämä:

Washington DC (kaupunki taitaa olla virallisesti oma osavaltionsa?)

Shenadoahin kansallispuisto ja täällä tukikohtana Lurayn pikkukylä, Virginia

Staunton, Virginia

Abingdon, Virginia 

Nashville, Tennessee

New York, New York

Näkymät Lurayn parvekkeelta ilman lehmiä 

Kuumuudesta huolimatta tien päällä olo oli jälleen leppoisaa. Kun reissua on tarpeeksi takana ja edessä pääsee ihan omanlaiseen kuplaansa, jossa ajatteleekin uusia ajatuksia. 

Viime vuoden Kalifornian kierrokselta voi lukea täältä:

Tunnelmia San Fransiscosta

Bakersfieldin mäkki ja preerian autius

Yllätysten Los Angeles osat 1 ja 2

Jenkki retkeilee eli Yosemite -vinkit

Vihdoin lämpöä Santa Barbarassa

Maisemaöverit ja Suomen kesä Carmelissa

Lumi yllätti autoilijan ja muita suunnitteluhommia

Ladataan...
Karttakirja

Kun täytin 30, keksin, että tänä vuonna halusin juosta 10 kilometria. Se tuntui siinä vaiheessa yhtä utopistiselta, kuin maraton monelle (ja täyspitkä maraton meikälle edelleen). 

Juokseminen on ollut elämäni ainoa tavoitteellinen liikuntaharrastus. Lapsena harrastin kuvataidekoulua, partiota ja pianonsoittoa, myöhemmin lähinnä yleistä vetelehtimistä nuorison suosimissa hengailupaikoissa. Kirjoja luin aina paljon, mieluummin kuin liikuin. Pikkukaupungin penskana paikasta toiseen piti suorittaa pyörällä tai kävellen ja pikkukaupungissa opiskellessa sotkin vihreällä Helkamalla yliopiston mäelle kesät talvet. 

Jostain sitten keksin juoksun. Juoksu on tarpeeksi yksinkertaista. Lähdet liikkeelle ja menet eteenpäin niin kauan kuin jaksat, huvittaa ja reitti loppuu. Samalla voi kuluttaa kulttuuria, eli kuunnella musiikkia, äänikirjoja tai podcasteja. Silloin juokseminen ei ole ihan niin tylsää. Juokseminen on myös sopivan antisosiaalista hommaa. Ja kun se sujuu, juokseminen on oikeasti tosi kivaa. 

Tuon 10 kilomertrin päätöksen jälkeen henkisenä insinöörinä goolasin "juoksuohjelma 10 kilometria" ja juoksin. Yllättävän hyvin ohjelman mukaan ja juokseminen oli joka kerta vähemmän hirveää. Joskus jopa ihan mukavaa. Ilmoittauduin Midnight Runille, koska tavoite tuntui paremmalta, jos siihen lisäisi sopivasti painetta julkisesta nöyryytyksestä. Ilmoittauduttuani luin ohjeet, joissa kerrottiin juoksun loppuvan jos tuskainen raahautuminen kestää yli puolitoista tuntia. Vielä kisapäivänä en ollut vielä koskaan juossut kymppiä, sillä juoksuohjelmani mittasi vain aikaa ja hitaana hipsuttajana kuusi kilometria oli pisin matka, jonka olin onnistunut annetussa ajassa taittamaan. 

Monista muista juoksutapahtumista poiketen Midnight Run juostaan illalla, eli aikana jolloin elimistöni pystyy parhaiten mukana juoksussa. Tokihan olin ennen starttia ihan paskana ja olin varma vähintään eksyväni reitiltä. Helsingin kantakaupungissa kiertävän juoksureitin varrella oli sopivasti nähtävää, johon pystyi keskittymään kuolemisen sijaan. Jengiä oli myös sen verran liikkeellä, ettei eksymään olisi pystynyt ellei olisi lähtenyt yksin painamaan pusikkoon. Pääsin myös maaliin kunnioitettavaan tunnin ja kymmenen minuutin aikaan.  

Tästä voimaantuneena jatkoin juoksuharrastusta ja seuraavana vuonna juoksin nopeamman Midnight Runin lisäksi puolimaratonin samalla insinöörimetodilla. 

Sitten se käännekohta. Puolimaraton oli ihan mahtava kokemus ja juoksupäissäni höyrysin siitä ja runners high'sta kaikille. Sitten iski rankin työsyksy ikinä ja samalla oli pakko opintoajan ja kaikkien lisäaikojen loppuessa puristaa vuosikaudet unohtuneena tekstitiedostona lojunut gradu ja muut kouluhommat loppuun. Ei paljon juostu eikä juostu keväälläkään, kun juoksemattomuuten oli tottunut. Kesällä jenkkireissussa istuttiin autossa ja syötiin. Syksyllä, vuosi puolimaratonista lähdin uudestaan juoksemaan. Parin lenkin jälkeen poksautin nivelsiteeni ja sain parin kuukauden juoksukiellon. 

Nyt saisi taas juosta ja pitäisi saada perse ylös penkistä useammin. Ajattelin ilmoittautua toukokuun Helsinki City Runille, sillä näköjään ohjelma ja julkisen nöyryytyksen pelko saa tän muijan juoksemaan. 

Kuvituksena selfiet ekalta Midnight Runilta ja viime vuoden väriestejuoksulta. Kuvat havainnollistavat myös puhelimien kameroiden kehitystä sekä otsaryppyjen syvenemistä.

Pages