”Lapseton ystävä kyseli Facebookissa, mitkä kaikki lapsiperhestereotypiat pitävät paikkansa. Vastaus on helppo: kaikki ja eivät mitkään. Täysin tapauskohtaista.”

Näin totesi Project Mama ja tekaisi meille ruuhkavuosibarometrin. Joko olet käynyt osallistumassa? Minusta kyseessä on kyllä enemmänkin ”lapsiperhebarometri” kuin ”ruuhkavuosibarometri”, koska väitteet eivät mielestäni käsitelleet ollenkaan niitä elämän osa-alueita, joista varsinainen ruuhkan tunne tapaa syntyä… Siis työelämän, pakollisten kotihommien, riittävän hyvän vanhemmuuden, lasten harrastusten ja oman vapaa-ajan yhdistämistä. Mutta yhtä kaikki, oli tosi mielenkiintoista myös bloggauksen kommenteista lueskella, mitä kaikkea erilaisissa lapsiperheissä tapahtuu.

 Ruuhkavuosibarometri

(by Project Mama)

Alla on esitetty väitteitä, joita liitetään lapsiperheisiin. Pitävätkö ne paikkansa?

0 = ei pidä paikkaansa

1 

2 = pitää täysin paikkansa

1.Lapset heräävät aina kukonlaulun aikaan.

Vastaukseni: 0

Vuosikausia meidän lapset todellakin heräsivät kukonlaulun aikaan. Aina. Mutta olin jo silloin kuullut tarinoita toisenlaisista lapsiyksilöistä… Ja nyt kuopuksen myötä meillä on itsellämmekin ollut ilo tutustua sellaiseen: tenava, joka oppi jo yksivuotiaana nukkumaan säädyllisen mittaisia yöunia! Niin, eivätkä nuo koululaisetkaan meillä enää aikaisin heräile, vaikka lapsia vielä ovatkin. It get’s better!

2. Lapsiperheessä on aina hirveä mökä

Vastaukseni: 0

Välillä meillä on hirveä mökä. Mutta tosi usein ei ole. Kaikki lapsemme ovat itsekseen puuhailevaa ja puuhiinsa syventyvää sorttia. (Siis silloin kun eivät riehu kaistapäinä tai pelaa potkupalloa toistensa päillä…) Itse asiassa sellaiset totaalisen kakofonian hetket ovat meillä melko harvinaisia. Ehkä kovin meteli syntyy siitä, kun lauma alakouluikäisiä poikia istuu pelaamassa tietokoneella tai konsolilla kimpassa jotakin peliä. (Mutta minusta se on aika söpöä meteliä lopultakin.) Muutoin meillä pysyy desibelit leikkiessäkin pääasiassa kohtuullisina. (Silloin kun ei riidellä, ks. kohta 5.) Ihan jokapäiväinen tilanne meillä on sellainen, että talossa on hiirenhiljaista. Silloin yleensä esikoinen istuu piirtämässä, keskimmäinen rakentelee huoneessaan legoilla, kuopus leikkii olohuoneen lattialla junaradallaan (tässä kohtaa saatamme kuulla puoliääneen mutistuja selostuksia ja ääniefektejä), minä luen keittiönpöydän ääressä kirjaa ja mies ripustaa yläkerrassa pyykkejä. Ei paha.

No, se täytyy sanoa, että tuo nuorimmaisemme pitää välillä aika pahaa ääntä. Mutta hän onkin uhmaikäinen ja siksi syyntakeeton.

 3. Lasten kanssa on pakko syödä lastenruokaa.

Vastaukseni: 1

Ensinnäkin. Meillä lasten syömiset eivät mitenkään sataprosenttisesti vaikuta siihen, mitä me aikuiset syömme. En ole koskaan kokenut sellaista painetta, että kaikkien pöydän ympärillä olevien pitäisi ylipäänsä syödä samaa ruokaa. Ehkä tämä juontaa juurensa jo siitä, että meillä on ollut perheessä vuosien varrella lukuisia eri ruokarajoitteita ja -valioita. Kukaan ei edes odota, että joka lautasella lepäisi samannäköinen annos. Meillä voidaan ihan iloisin mielin istahtaa illallispöytään, jossa aikuiset syövät jotakin kalaa ja lapset lihapullia. Ei tee tiukkaa.

Jotenkin ajattelen niin, että ruoan, jota syömme, olimme sitten lapsia tai aikuisia, tulisi olla pääasiassa suht terveellistä, syöjälleen mieluisaa ja hänen mielestään hyvää. Siis silloin kun pääsemme itse siihen vaikuttamaan. Ja kotona yleensä pääsemme. (Elämässähän on myös paljon paikkoja, jolloin tarjolla oleva sapuska ei ole justiinsa omaa lempparia, mutta syödä täytyy silti ainakin jonkin verran.) Niinpä meillä ei lähtökohtaisesti syötetä sellaisia ruokia, joita lapset erityisesti inhoavat. Etenkin arjessa tuntuu tarkoituksenmukaiselta valmistaa ruokaa, joka on ravintoarvoiltaan fiksua, täyttää ja ennen muuta maistuu syöjilleen. En todellakaan halua, että lapset ovat koulussa tai harrastuksissa nälissään sen vuoksi, että saivat vain vaivoin nieltyä pari lusikallista tarjolla ollutta kaalikeittoa. Tai heräävät aamuyöstä nälissään sen vuoksi, että iltapalapöydässä oli vain oliiveja, mätiä ja camembertiä. Ei, sikäli meillä on pöydässä usein ”lastenruokia”, että en hitokseen rupea tässä arjessa vääntämään ”syötkö – etkö syö -taisteluita” enempää kuin on pakko. Pastaa, muusia, jauhelihaa, uunikalaa, kanafileitä, sosekeittoa, mikä vain mukuloille maistuu… Mutta tietenkin valitsen pöydästä itselleni vaikkapa vain sitä lohta ja salaattia, jos en välitä muusista tai lohkoperunoista. Tai heitän omaan annokseeni mukaan ne oliivit tai punasipulit, jos iänikuinen kurkku ja ananas ei ihan riitä minulle ”salaatiksi”. Ei minun tarvitse syödä samaa, mikä lapsille maistuu. Tykkään myös tarjota paria eri vaihtoehtoa, jotta syöminen olisi kaikille mielekästä. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa sitä, että koska meillä lapsista kaksi pitää keitetyistä kananmunista, mutta ei syö paistettuja, ja yksi taas ei syö keitettyjä munia, mutta pitää paistetuista, teemme molempia. Tosi usein meillä on pöydässä variaatiota enemmänkin. Siitä saa sitten jokainen koostaa oman (täysipainoisen) ateriansa ilman että täytyy vilkuilla toisten lautasille. Aika simppeliä.

Meillä on ollut jokaisella lapsella hankalamman syömisen vaiheensa, jolloin on tuntunut, että vain muutama fiksu ruoka-aine uppoaa. Onneksi ne vaiheet ovat menneet ohi. Kuten myös moninaiset ruoka-allergiat. Tätä nykyä meillä lapset syövät minusta ihan kiitettävän monipuolisesti. Se, että ne oliivit, punasipulit, camembertit ja sushit eivät uppoa, ei ole minusta ongelma. 

 4. Lapsiperheen kodissa on koko ajan sotkuista.

Vastaukseni: 1

Meillä on usein aika sotkuista. Mutta se johtuu vain siitä, että meillä on monta ihmistä, aika paljon kamaa, olemme aika kiireisiä, eikä meistä kukaan priorisoi erityisesti Hyvin Siistiä Kotia. Muut jutut kiilaavat edelle, kun rajallisesta ajasta jaetaan tuokioita sinne sun tänne. Viihdymme kyllä kaikki paremmin, kun tavarat ovat suunnilleen omilla paikoillaan, eikä lattioilla tarvitse kahlata hiekassa ja pölyssä. Mutta no, usein tavarat ovat levällään ja lattiat likaiset. Sitten tulee jokin armoitettu sunnuntaiaamu, jolloin kahvi on jo juotu ja lehti luettu, lapset ovat pihalla ja avaruuden planeetat oikeassa asennossa. Sitten otetaan ja siivotaan sen verran kuin ehditään ja jaksetaan. Näillä mennään nyt tässä elämänvaiheessa. 

No joo, oikeasti siivoaminen tuntuu kyllä muuttuvan tässä pikkuhiljaa vähän helpommaksi ja säännöllisemmäksi. Lapset tuolta vanhimmasta päästä alkavat luopua leluistaan – ja samaan aikaan oppivat vähitellen itsekin siivoamaan. Ja toisaalta, kun ei tarvitse vahtia konttaavia taaperoita tai hengenvaarallisesti kiipeileviä yksivuotiaita, ja kun univelka ei pakota pötkölleen aina vapaahetken tullen, muuttuu itsekin aste asteelta paremmaksi huushollerskaksi. Pyykit, tiskit ja pölyt alkavat hoitua entistä useammin ”siinä sivussa” muun arjen lomassa. Ehkä meillä muutaman vuoden päästä on jo omasta mielestämmekin suht siistiä. Toistaiseksi silti toivomme vielä, että ex tempore -vieraatkin ilmoittaisivat edes varttia etukäteen saapumisestaan.

Mutta kyllä, tunnen ihan oikeasti paljon lapsiperheitä, joiden kodit ovat pääsääntöisesti yllättävän siistejä. Siellä jaetaan vissiin aikaa (tai rahavaroja ulkoistamisen muodossa) toisin kuin meillä ja pidetään tavaramäärä minimaalisena. Ei se sen kummempaa vaadi.

5. Lapset vain riitelevät keskenään.

Vastaukseni: 1

On aikoja, jolloin todellakin tuntuu, että lapset vain riitelevät keskenään. Erityisen paljon tuolta tuntui silloin kun olin kahden isomman lapsen kanssa aikoinaan kotona ja he olivat päiväkoti-ikäisiä kumpikin. Ja kieltämättä etenkin pitkillä lomilla sama kaksikko ottaa aika paljon yhteen nykyäänkin. Se on ymmärrettävää. Tai ainakin ymmärtääkseni tosi tavanomaista. Mutta aivan järkyttävän rasittavaa myös, myönnän. Isojen lasten kanssa voi onneksi monesti itse vain poistua paikalta ja todeta, että ”nyt en jaksa kuunnella tuota älyttömyyttä”. Tätä nykyä myös perheemme pienin osaa nahinoida ja kahinoida. Hän häiriköi tehokkaasti isompien lasten olemista, eivätkä nuo isommat, mokomat, vieläkään aina käsitä, että heillä on kouluikäisinä täysi valta ja oikeus yksinkertaisesti kävellä pois paikalta. En tajua, miksi siihen pitää jäädä kiljumaan ja hajoilemaan, kun pienin tulee terrorisoimaan. Mutta en minä muutenkaan ymmärrä kaikkea tässä maailmassa. 

Silti, eivät meidänkään lapset VAIN riitele keskenään. Välillä he ovat hämmästyttävän sopuisia ja jopa ristiriitatilanteiden tullen rakentavia. Silloin aina lisään salaisen sulan näkymättömään äitiyshattuuni. Ja sitten sekin vaikuttaa asiaan, että meillä ikäerot ovat suht isot. Kun yksi on esiteini, yksi pieni koululainen ja yksi leikki-ikäinen, niin lapset ihan oikeasti myös viettävät suuren osan ajastaan täysin erossa toisistaan. Koulussa ja päiväkodissa. Harrastuksissa ja kavereiden kanssa. Omin nokkineen omissa touhuissaan sisällä ja ulkona. Varmaan sellaisissa perheissä on erilaista, joissa lapset ovat tosi samanikäisiä tai joissa lapsia hoidetaan kotona. Joissa ylipäänsä ollaan paljon yhdessä. Mehän olemme arkena vain lyhyitä hetkisiä kerrallaan koko porukalla koolla.

 6. Parisuhde on kuralla.

Vastaukseni: 1

Lapsiperhe-elämä voi pistää parisuhteen kuralle, kyllä. Toisaalta lapsiperhe-elämä saattaa myös vahvistaa parisuhdetta. Lasten olemassaolo voi hyvässä tapauksessa motivoida pitämään parisuhteesta huolta, korjaamaan ongelmia, olemaan hyväntahtoinen ja rakentava toista kohtaan. Ilman lapsia olisi yleensä paljon helpompaa heittää hanskat tiskiin vaikeina aikoina ja sanoa moido lopullisesti.

Moni eroaa, eikä se mielestäni ole suinkaan aina huono asia. Minä olen iloinen siitä, että olemme kaikkien vuosien jälkeen edelleen yhdessä, ja arvioisin, että aika vahvasti sitoutuneita tämän korttitalon kasassa pitämiseen. 

7. Lapsiperheessä sairastetaan jatkuvasti.

Vastaukseni: 1

Muistan ajan, jolloin tämä väittämä tuntui olevan totisinta totta. Sekin ajoittui siihen vaiheeseen, jolloin kaksi isompaa lastamme olivat pieniä. No, nyt he ovat koululaisia, eivätkä mielestäni sairasta ollenkaan jatkuvasti. Myöskään kaikki pikkulapset eivät sairasta jatkuvasti; tämänkin tiesin ennen teoriassa, mutta nyt meillä on asiasta myös elävä todiste. Päiväkotilaisemme sairastaa välillä, toisinaan, joskus. Ei missään tapauksessa jatkuvasti. Myöskään me vanhemmat emme sairasta jatkuvasti, vaikka tiedän, että monissa monilapsisessa perheessä alituinen pöpöpommitus murtaa aikuistenkin vastustuskyvyn. Se on tietenkin selvää, että jos perheessä on vaikkapa viisi potentiaalista eri-ikäistä sairastujaa, on tauteja käsillä useammin kuin esimerkiksi kahden aikuisen perheessä noin keskimäärin. Mutta toisaalta tunnen paljon sinkku- ja dinkkuaikuisia, jotka tuntuvat olevan usein kipeänä ihan ilman taaperoräkääkin.

Pakko brassailla tässä yhteydessä, että meidän perheessämme ei ole kuulkaa ollut puoleentoista vuoteen ainuttakaan vatsatautia. Miettikää! Minusta tämä on niin naurettavan ällistyttävä tosiasia, etten edes epäröi sanoa sitä ääneen (ei sillä, että epäröisin muutenkaan – en ole pätkääkään taikauskoinen). Vaikka saisimme noron huomenna (kuten luultavasti saammekin, koska kyllä se pian taas kohdalle osuu), en kehtaisi kovin paljon napista, koska meillä on käynyt näin peikkomainen flaksi.

Ja ei, emme ole erityisen hygieenisiä. Arvioisin, että noin 62 % lapsiperheistä on tarkempia käsihygienian suhteen kuin me. Emmekä me edes muista syödä maitohappobakteereita ympäri vuoden. Pelkkää tuuria.

8. Vanhemmilla ei ole koskaan omaa aikaa.

Vastaukseni: 0

Oli vaihe, jolloin minulla ei oikeasti tuntunut olevan omaa aikaa. Se (kuten niin moni muukin muisto tässä postauksessa) oli sitä aikaa elämässäni, jolloin meillä oli kaksi pientä (alati sairasta ja jatkuvasti riitelevää) lasta, joita hoidin kotona yöt ja päivät (koti aina törkeä läävä), huolsin ja ruokin (muusia ja lihapullia joka toinen päivä) samalla kun mieheni oli koko ajan töissä (parisuhde kuralla). Joo, jos jotain pystyn palauttamaan mieleeni niistä vuosista, niin sen, että minulla ei todellakaan tuntunut olevan koskaan omaa aikaa.

No, sitten menin töihin. Lapset kasvoivat. Puoliso lakkasi tekemästä vuorotöitä. Elämä meni eteenpäin, ja yhtäkkiä minulla alkoikin olla omaa aikaa. Ensin sitä oli ehkä pari kertaa kuussa. Sitten jo viikoittain. Ja aika pian minulla oli päivittäin omaa aikaa käytettäväksi haluamallani tavalla. Ei ehkä tuntikausia kerrallaan, mutta joka päivä kuitenkin. Opin myös äkkäämään tilaisuuteni. Ja lähtemään (minne sitten olinkin menossa) silloin kun olin päättänyt lähteä. Tai ottamaan hetkeni täällä kotona. Istumaan kahvikupin ääressä pihalla rauhassa ilman että täytyi koko ajan miettiä, mikä sisällä mahtoi olla meininki. 

Enää lapset eivät ole ikiaikoihin olleet mitenkään erityisesti kiinni minussa. En ole mitenkään korvaamaton. Voin poistua tontiltamme useammaksi päiväksi ilman että arki siitä mitenkään heilahtaa. Olen niin onnellinen. Olen syntisen onnellinen myös siitä, että olen tänäkin viikonloppuna istunut yhteensä vaikka kuinka monta tuntia lukemassa, juomassa kahvia, bloggailemassa, katsomassa elokuvaa…ilman mitään veret seisauttavia keskeytyksiä, vaikka olen ollut koko viikonlopun yksin lasten kanssa. It does get better!

9. Vanhemmat hössöttävät vain lapsistaan.

Vastaukseni: 0

Tämä ei ole omalla kohdallani pitänyt koskaan paikkaansa. Eikä usempien ystävienikään kohdalla. Aika harva meistä ylipäänsä on hössöttävää sorttia. Ja puheenaiheet – ne ovat aina vaihdelleet ihan laidasta laitaan. Väittäisin pokkana, että tuttavapiirissäni moni koiraihminen puhuu enemmän lemmikkieläimestään kuin useat meistä lapsistaan.

10. Lapsiperheessä on talous tiukalla.

Vastaukseni: 2, 1 ja 0

Meidän perheessämme talous on, ja on ollut jo vaikka kuinka kauan, varsin tiukalla. Jos meillä ei olisi lapsia, lapsiperheen kuluja, lapsiperheen taloa ja lapsiperheen autoa, pärjäilisimme ihan ok. Tämä lapsiperhe-elämä syö meidän vanhempien nettopalkat totaalisesti ja täysin. Ja varmaan monissa lapsiperheissä menot ovat aika kovat niinä vuosina, kun on perhevapaita ja ehkä samaan aikaan myös päiväkotimaksuja, harrastusmaksuja, lainanlyhennyksiä, remonttilaskuja jne. Mutta hyvänen aika, kyllä moni hyvin toimeentuleva perhe porskuttaa nämä vuoden vaikka yhden työssäkäyvän tuloilla ilman sen suurempia murheita. Ei kaikilla ole tiukkaa. (Ja tiukalla tarkoitan nyt sitä, että perustoimeentulo alkaa olla vaakalaudalla. En sitä, ettei ole just varaa ostaa uutta autoa tänä vuonna tai matkustaa pariin vuoteen sekä kesälomalla Kreikkaan että joululomalla Thaimaahan.)

– – –

Mitäs tästä nyt tuli tulokseksi… Kuusi pistettä kahdestakymmenestä, jos pistän tuon viimeisen väittämän vastaukseksi maltillisen ykkösen. Stereotypiat voivat joskus olla aika lähellä totuutta. Tai ne voivat joissakin elämänvaiheissa tuntua varsin todellisilta. Mutta eivät ne silti ihan täysin paikkaansa pidä. Ja me voimme kaikki varmaan itsekin jonkin verran omilla valinnoillamme vaikuttaa siihen, kuinka stereotyyppisen inhorealististatä lapsiperhe-elämää elämme.

Mites teillä? Osuivatko väittämät kohdilleen?

Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Heräilevät kuka milloinkin. Metelöivät ja riitelevät välillä, mutta ovat usein myös hiljaa ja sovussa. Syövät, sotkevat ja sairastavat. Ovat välillä ennalta-arvattavia ja ärsyttävän stereotyyppisiä, mutta lyövät seuraavassa hetkessä ällikällä kaikki, jotka olivat olettaneet jotakin. Minun perheeni, minun rakkaani.