Työmaalla

Normipäivä. Olen illalla editoinut tekstejä vielä kymmenen jälkeen ja herään aamulla silmät sikkarassa. Tällä kertaa tavanomaistakin aikaisemmin, sillä jopa meidän kahdeksaan menevät koululaiset nukkuvat vielä, kun sudin ripsivärit silmiini ja lähden töihin. Yritän ruuhkaisina aikoina tehdä itselleni aina edellispäivänä töistä lähtiessäni seuraavan päivän to do -listan, jotta aamulla ei menisi aikaa haahuiluun ja orientoitumiseen. Tämän päivän lista on törkeän pitkä. Lasken siitä yksitoista toisistaan erillistä hommaa, joita täytyisi saada päivän aikana edistettyä tai jotka täytyisi saada valmiiksi. Lisäksi istun kolme tuntia aamupäivästä koulutuksessa toisessa kaupungissa.

Tiedän myös, että eräs meneillään oleva yhteiskunnallinen ilmiö aiheuttaa minulle tähänkin päivään vähintään pari force majeure – tyyppistä juttua, jotka kiilaavat kaiken muun edelle. Joskus näitä keissejä selvitellessä tuhraantuu useampi tuntikin, mutta tärkeysjärjestys on töissäni onneksi aika selvä. On asioita, jotka voivat odottaa hamaan tulevaisuuteen. Sitten on asioita, jotka voidaan sivuttaa vähäksi aikaa. Ja sitten näitä, jotka on hoidettava heti.

Ensimmäinen force majeure iskee heti kun avaan sähköpostini. Saan sen selvitettyä käden käänteessä. Ilahdun.

Varhaisen aamun aikana urakoin pois post it -lapultani neljä asiaa ja syön niitä hoitaessani lautasellisen kaurapuuroa. Draivi on hyvä, ja harkitsen jopa radion laittamista päälle, mutta valitsen kuitenkin viime tingassa hiljaisuuden. Kuten melkein aina. Hankkiudun koulutuspaikalle julkisilla ja myöhästyn vähän. En onneksi ole ainoa. Koulutuksen tauolla tankkaan kahvia ja hoitelen pari akuuttia juttua lisää. Itse luennon ja siihen liittyvän keskustelun ajan istun kerrankin keskittyneesti kuunnellen. Jopa puhelin on laukussa vaiennettuna, enkä avaa konetta. Lounasaikaan, kun koulutukseni päättyy, ennätän juuri ja juuri siirtyä paikasta toiseen. Päätän hoitaa kävellessäni listaltani asian numero seitsemän, joka vaatii pidemmän puhelinsoiton. Rämmin vastatuulessa eteenpäin luuri korvallani. Eduskuntatalo on paketissa ja muovit paukkuvat viimassa niin, etten meinaa kuulla, mitä keskustelukumppanini sanoo.

Ruokaa. Saan salaattibaariin seuraksi ystäväni. Halaamme ja vaihdamme tärkeimmät kuulumiset. Nyökyttelemme, ”tää on niin tätä”. Ja: ”jutellaan sitten pikkujouluissa lisää”. Säntäämme taas omille teillemme. ”Terveisiä perheelle!” Iltapäivällä junassa olen väsynyt. Kuolemanväsynyt. Yritän tehdä töitäni. Yritän epätoivon vimmalla saada haltuuni noin tunnin sisällä tarvittavia tietoja, joiden päällä istuva henkilö on konferenssissa toisella puolella Eurooppaa. Odotellessani päätän tehdä yhden vähäpätöisemmän homman. Soitan siihen liittyvän puhelun ja kuulen, että asian hoitaminen siirtyykin ensi viikolle. Ei haittaa, sutaisen kernaasti muistilappuuni merkinnän ”palaa tähän ma”.

Neljältä hyppään bussiin. Nojaan päätäni penkin selkänojaan, ja ennen kuin huomaankaan, tulen vetäisseeksi seitsemän minuutin power napit. Samassa rytäkässä ajaa huristan pysäkkini ohi. Jään seuraavalla mahdollisella pois. Olen sopinut keskimmäisen lapseni kanssa tapaamisen lähelle kuopuksen päiväkotia, ja olen saanut päivällä puolisolta viestin, jonka mukaan lapsi on unohtanut aamulla puhelimensa kotiin. Olen myöhässä ja pistän juoksuksi. Olkalaukku ja tietokonelaukku kupeitani paukuttaen riennän kohti tapaamispaikkaa ja toivon, ettei lapsi hätäänny. Hän ei ole sovitussa paikassa. Puhelin soi. Soittaja on case number 11, jonka kanssa keskustelen päivän viimeisen työasian valmiiksi samalla kun kävelen huolissani päiväkodille päin. Tähyilen herkeämättä pientä koululaistani. Puhelua lopetellessani näen punaisen lauta-aidan takaa pilkahtavan sinisen repun ja vihreän lippiksen. Lapsi on tallessa. Ja toinenkin näkyyy vilkuttavan päiväkodin pihalta. Kaikki hyvin. Huokaisen syvään ja heitän puhelimen kassin pohjimmaiseksi. Päässä surisee vielä vaimeasti, kun talsimme kotia kohti, mutta kun haistan omenapuut ja astumme omaan pihaan, olen taas suhteellisen zen.

Kysymys kuuluukin nyt: Miten te rauhoitatte hektisiä työpäiviänne? Onko teillä salaisia meditaatiohetkiä? Voima-ajatuksia? Riittejä tai coping-keinoja? Millä tasaatte pulssinne ja varmistatte että henki kulkee? Sujuuko siirtymä töiden maailmasta mahdollisen perheen pariin tai vapaa-ajalle ongelmitta? Saa jakaa keinoja ja kokemuksia! 

 

Suhteet Oma elämä Työ

Miltä suru tuntuu?

Tämä syksy on tuonut tullessaan yllättävää huolta ja surua. Olen ollut myös poikkeuksellisen väsynyt. Luulen, että nimenomaan suremisen ja huolehtimisen vuoksi, ja siksi, etten ollut osannut varautua tällaiseen.

Suru ja huoli ovat minussa usein yhtä aikaa ja päällekkäin, ja se tuntuu osapuilleen samalta kuin valtavan hyökyaallon alle jääminen. (Voisin kuvitella.) Erillään koettuina surun ja suuren huolen tunteet ovat aika erilaiset. Kun huoli iskee, minun on vaikea keskittyä mihinkään. Syke nousee ja vatsaan koskee. Olen levoton ja toimelias, mutta en toimissani sielullani enkä ajatuksillani ollenkaan mukana. Teen töitä, mutta mielessäni on vain tarve kiiruhtaa sen ihmisen luokse, josta olen huolissani. Huoli tekee minut lyhytpinnaiseksi ja hermostuneeksi.

Suru taas. Suru saa pysähtymään. Surun väreet lähtevät hiljaa hiipien päälaelta tai varpaista ja valtaavat murheellisina aaltoina koko kehon. Kellun surussa. Eniten minun suruni tuntuu rinnassa. Rintalastan takana, leviten syvien hengitysten myötä kohti selkää. Tuntuu sielussa. Tai ainakin ajattelen, että se on minun sieluni, joka siellä kylkieni välissä pakahtuu.

Suru tuntuu minussa hyvin samanlaiselta kuin rakastuminen tai ikävöinti. Sama fyysinen tuntemus, samassa kohti minun kehoani.

Surun kyyneleet ovat omanlaisiaan. Ne valuvat kuin huomaamatta, enkä aina edes itse tiedä, milloin olen alkanut itkeä. Kun olen huolestunut, hengitän tiheästi ja liikkeeni ovat nopeita. Surussa kaikki minussa hidastuu. Katse viipyy, aika tuntuu etenevän verkkaisemmin. Jään katsomaan puun oksaa, sen muotoa. Lentokoneen piirtämää viivaa taivaalla. Valkoista kiveä maassa.

Surullisena haluan olla lasteni lähellä. Etenkin kaksi nuorempaa vaistoavat surun minusta herkästi, vaikka eivät näkisi sitä ja vaikka en puhuisi siitä mitään. He tulevat magneetin vetäminä minun lähelleni ja kietovat kätensä ympärilleni. Se on sanoinkuvaamaton lohtu.

Surullisena kuuntelen mieluiten klassista musiikkia. Se samaan aikaan vahvistaa tunnetta entisestään, mutta myös helpottaa murheessa. Tiedän silloin, että miljoonat muut ihmiset ovat kuulleet nämä samat sävelet ja saaneet niistä lohtua.

Yksi lohdutuskeino on ylitse muiden. Kun olen surullinen, vien usein lapseni uimaan. Veden ympäröimänä murhe liukenee. Lasten ilo on vedessä niin huikaiseva, että se karkoittaa surun minusta. Synkkä ilmeeni lientyy ja kasvoni sulavat hymyyn. Saunan lempeässä lämmössä istumme vieretysten ja täytämme koko lauteen. Lapset ojentelevat jalkojaan, kirpistelevät pieniä varpaitaan ja nauravat ääneen ryppyisille sormenpäille, minunkin. Sitten kuivattelemme ja kaivan jokaiselle lapselle kassista pillimehun ja banaanin. Kotimatkalla olemme raukeita, väsyneitä ja onnellisia. Kun pääsemme kotiin, kaivaudumme peittojen alle ja nukahdamme syvään, parantavaan uneen koko sakki.

Suhteet Oma elämä