Välillä minusta tuntuu, että suorittaminen on päivän sana. Suorittaminen ja syyllisyys. Minne menenkin, ihmiset kertovat ahdistuneina paineistaan. ”En suoriudu koskaan riittävän hyvin ja soimaan itseäni jatkuvasti sen vuoksi.” Päivittäin kuulen, kuinka ihmiset murehtivat hirvittäviä syyllisyydentunteitaan. ”Tunnen olevani epäkelpo ja riittämätön, enkä ymmärrä, miksi en pysty parempaan. Miksi olen tällainen?”

”Kukaan ei moiti sinua ilkeämmin kuin sinä itse?” (Kodin Kuvalehti)

Oli kyseessä sitten työelämä, vanhemmuus, opinnot, parisuhde, oma keho tai kodin viihtyisyys, moni elää elämäänsä ruoskien itseään jatkuvasti erilaisten huonoudentunteiden vuoksi. Hätkähdän joka kerta, kun joku toteaa ihan arkipuheensa lomassa, että ”mä olen niin hirveän ankara itseäni kohtaan” tai että ”koko ajanhan sitä tuntee syyllisyyttä ihan kaikesta”. Oikeasti?!

Ja koska näistä teemoista puhutaan tänä päivänä julkisesti niin paljon, näyttää jokainen suorittaja ja syyllistyjä kokevan raastavaa syyllisyyttä myös siitä, ettei osaa ottaa rennommin. Ettei kykene olemaan armollisempi itseään kohtaan. Mikä taakka! Kaksoistaakka!

”Näin puhuu ääni sisälläni?” (Kodin Kuvalehti)

Olin ajat sitten juuri luonnostelemassa tätä kirjoitusta, kun phocahispida julkaisi oman näkökulmansa, jossa avasi koskettavasti suorittajan mielenmaisemaa. Jälleen kerran huomasin ajattelevani, etten tunnista itsestäni noita piirteitä.

Saanko sanoa sen suoraan? En ole suorittaja. En koe juuri koskaan syyllisyyttä. (Paitsi joskus koen, kun olen ollut lapsille liian ankara. Mutta yritän koko ajan opetella olemaan rennompi mutsi.) Minulla on hyvä itsetunto. Pidän itsestäni. Minun on helppo olla itselleni armollinen. Koen riittäväni.

Miksi minulle tulee nyt olo, että pitää pyydellä anteeksi tällaisia puheita? Tällaista itsekehua. Tämän tekstin kirjoittaminenkin tuntui niin vaikealta, että pyörittelin sitä mielessäni kuukausia.

Kesti kauan, pitkälle aikuisikään saakka, ennen kuin hoksasin, että olen näissä syyllisyysasioissa jotenkin vahvoilla. Luulen kuitenkin, että vahvuuden syyt ovat ennen kaikkea lapsuudessa ja siinä, miten vanhempani onnistuivat esikoistaan kasvattamaan. (Voi kunpa, kunpa onnistuisin itse yhtä hyvin omien lasteni kanssa!) Lapsena vanhemmilta saatu vahva luottamus omaan riittävyyteen ja pärjäämiseen kantaa tosi pitkälle.

Luulen, että myös nuoruusvuodet luovissa harrastuksissa ja suvaitsevaisessa, moniäänisessä ympäristössä auttoivat mieltäni kasvamaan vahvaksi. Ja tietenkin ihan pienestä tytöstä saakka mukana kulkenut, vuosien varrella laajentunut lojaali ystäväpiiri on tukenut identiteettiä ja antanut suuntaa elämälle. En varmaan voi kylliksi korostaa ystävieni vaikutusta siihen, millainen ihminen minusta on kasvanut. Siinä taitaakin olla yksi ihan oman postauksensa aihe.

Toki vahvatkin voivat olla välillä heikkoja ja jopa romahtaa. Minulla on ollut angsteja ja kriisivaiheita siinä missä kenellä tahansa, ja ihan oikea masennuskausikin. Mutta matalammat ajat ovat olleet poikkeustiloja ja liittyneet massiivisiin elämänmullistuksiin. Uskon niiden myös lopulta tuoneen minulle entistä enemmän varmuutta ja, mikä tärkeintä, armeliaisuutta itseäni kohtaan.

Miten hyvä itsetunto ja vapaus syyllisyydentunnoista sitten näkyy ja miltä se tuntuu? Millaista on olla iloisesti keskiverto?

Tietenkin sen huomaa ulkonäköön ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa. Ajattelen tosi harvoin ulkoista olemustani arvostellen. Syön ja liikun jollain tapaa automaattisesti suurin piirtein suositusten mukaisesti, keskellä kultaisinta keskitietä. Tietty huoleton säntillisyys istuu minussa luonnostaan, mutta kaipa se kumpuaa lapsuudessa opitusta kohtuullisuudesta ja paineettomuudesta? Varmastikaan meillä ei ikinä kotona tehty syömisistä tai painontarkkailusta minkäänlaista numeroa, mutta kaikenlainen liikkuminen ja suht järkevä ruokavalio olivat itsestäänselvyyksiä. En muista, koska olisin kokenut syyllisyyttä syömiseen liittyvistä asioista tai ottanut paineita liikunnasta.

Tiedostan kyllä, että stressaamattomuuteni liittyy kiinteästi juuri kohtuuteen. En juuri piittaa makeasta, ruoka-aikani ovat säännölliset ja lautasmalli on minulle sopiva tapa nauttia ravintoni. Harrastan liikuntaa koska se tuntuu hyvältä ja koska minusta on mukavaa olla vahva. En sylje lasiin, mutta opin maltilliseksi alkoholinkäyttäjäksi jo nuorena. Nukun mielelläni hyviä yöunia, enkä oikeastaan tee elämässäni asioita, joista minulle tulisi huono omatunto. Kun irrottelen tai vedän jonkun jutun överiksi, teen sen ilolla ja nautiskellen. Jos syön suklaata, ajattelen että ”nam” enkä ”voi ei”. Veikkaisin, että minun on helppoa olla huoleton sillä minun on helppoa olla kohtuullinen.

Minulla ei ole raskausaikojen kontrolleja lukuunottamatta ollut aikuisena yleensä hajuakaan siitä, paljonko painan. Itse asiassa en tiedä varmaksi edes sitä, millä numerolla painoni tällä hetkellä alkaa. Varmasti se on kymmenisen kiloa enemmän kuin kahdeksantoistakesäisenä – mutta olen kyllä lihaksikkaampikin nyt. 🙂

”Vastaanottohuoneen valkoisessa nojauolissa on istunut niin parikymppisiä opiskelijoita kuin keski-ikäisiä naisia kuvailemassa, miten inhottavilta omasta mielestään näyttävät?” (Helsingin Sanomat)

Harvoin suon ajatuksia myöskään tyylilleni tai pukeutumiselleni. Vaatteeni ovat sanalla sanoen ajattomia ja yleensä yksivärisiä. Ne tuntuvat mukavilta päälläni ja minulla on kiva olla, kun liikun niissä. En osaisi sanoa, mikä juuri nyt on trendikästä, vaikka joku kysyisi. Käytän arkena tasan kahta meikkituotetta ja käväisen kampaajalla pari kertaa vuodessa tasoittamassa kutrini. Vietän peilin edessä valehtelematta alle viisi minuuttia päivässä. Silmäkulmien juonteet ja harmaantuvat suortuvat eivät herätä minussa ahdistusta – eivät myöskään vaalenevat raskausarvet tai imetysten muokkaama rintavarustus. Tunnen sympatiaa neljääkymppiä lähestyvää kehoani kohtaan. Toivon, että se säilyy terveenä ja toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään.

Varmastikin keskinkertaisuus ulottuu myös elintasoon ja tavoitteisiin.

Olen korkeasti koulutettu, mutta matalapalkkaisessa työssä. Työn sisällöllä on minulle merkitystä ja haluan tietenkin olla hyvä työssäni, mutta en ole voimakkaasti uraorientoitunut siinä mielessä, että minua kiinnostaisi status, nousujohteisuus tai palkka an sich.

Minun on helppo vetää raja työajan ja vapaa-ajan välille, vaikka teen joustavaa tietotyötä. Pystyn myös ilmaisemaan vaivatta kollegoilleni ja pomolleni, jos olen jostakin asiasta eri mieltä tai jos jotkin työtehtävät eivät mahdu aikatauluihini. (Tiedän, että näiden asioiden parissa tunnolliset työntekijät monella alalla nääntyvät taakkojensa alle ja purskahtelevat salaa työpaikkojensa vessoissa itkuun, kun olo on niin vaikea.)  

Perheemme elintaso on todella maltillinen, ja siihen liittyvät sekä kulutustottumukset että materian merkitys ylipäänsä. En ole kiinnostunut sisustamisesta tai viihde-elektroniikasta enkä koruista tai asusteista. Sanoisin, että elämämme on ulkoisilta puitteiltaan nyt keski-iässä hyvin lähellä sitä, mitä se oli opiskeluaikoinakin, eikä minulla ole pienintäkään tarvetta kohentaa puitteitani. Tämä riittää. Vähempikin riittäisi. Minun onneni on tähtinä taivaalla ennemmin kuin siinä, miltä kotimme näyttää tai millainen auto pihassa seisoo.

Erityisen vähän syyllisyys vaivaa minua aina ajankohtaisessa vanhemmuuden ulkoiset paineet -keskustelussa (josta voi lukea viime vuoden ajalta melkein mistä tahansa perheitä ja vanhemmuutta käsittelevästä blogista sekä kaikista vauva- ja perhelehdistä). En vain jotenkin saa otetta koko myrskystä. Mieleeni ei tule yhtään tilannetta, jossa olisin pahoittanut mieleni tai kokenut syyllisyyden pistoksen liittyen siihen, mitä joku toinen ihminen on sanonut tai kirjoittanut äitiydestä, vanhemmudesta, lasten kasvattamisesta, syömisistä, nukkumisista, hoitoratkaisuista tai – for crying out loud – joulunvietosta!

”Äidin raskas syyllisyys?” (Vauva.fi) Huomatkaa päivämäärä; syyllisyyskeskustelu ei ole mikään uusi ilmiö.

Voin vain sydämestäni toivoa paljon, paljon voimia kaikille teille, joita anonyymien myrkylliset mielipiteet, neuvoloiden hanakat suositukset, anoppien hienovaraiset vihjaukset tai lastenpsykiatrien omistanne eroavat näkemykset satuttavat. Lähetän teille aimoannoksen hilpeää huolettomuutta ja vankkaa uskoa siihen, että absoluuttisen oikeita ratkaisuja ei ole olemassakaan.    

Keskitiellä viihtyminen on tietenkin myös rentoutta suhteessa itse itselle asetettuihin odotuksiin sekä niissä onnistumisiin ja epäonnistumisiin.

Minulla ei ole tapana piiskata itseäni minkäänlaisiin suorituksiin. Olen maltillinen tavoitteissani, ja jos huomaan, että pieleen menee, niin siirryn todella sukkelasti ja melkein automaattisesti B-suunnitelmaan, joka sitten yleensä onkin helpompi toteuttaa. Vain harvoin yllätän itseni ponnistelemasta äärirajoilla jonkin hankalalta tuntuvan asian vuoksi. Tämä koskee niin työelämää, perhearkea, kodinhoitoa, omia harrastuksia kuin vaikka parisuhdetta. Epäilemättä voisin olla korkeassa asemassa työskentelevä henkilö, jolla olisi kiiltävä koti, vaihtelevia harrastuksia ja timanttinen kroppa sekä alfauros lemmikkinä, mikäli olisin itse toisenlainen. Mutta tiedättekö: näin on just hyvä. 

Tietenkin voisin syödä vielä terveellisemmin, liikkua enemmän, olla tehokkaampi työntekijä ja ahkerampi kodinhoitaja sekä ehdottomasti huomattavasti paljon mukavampi puoliso. Voisin varmastikin kehittää itseäni monin tavoin, askarrella lasteni kanssa (edes joskus), huomioida sukulaisiani ja läheisiäni aktiivisemmin, tehdä vapaaehtoistyötä, hoidattaa kynteni ja kasvattaa lehtikaalia. Mutta niin kauan kuin ääni pääni sisällä ei käske minua sellaiseen, aion olla onnellinen ihan tällaisena vain.