Voin olla väärässäkin, mutta minusta tuntuu, että elämä saattaa olla juuri nyt ruuhkaisimmillaan. Näillä me mennään:

• harrastava esiteini (itsenäinen ja osaava, mutta vielä monenlaista apua ja mahdollistamista kaipaava; toisinaan kiukkuinen)
• harrastava alakoululainen (reipas, mutta erittäin paljon apua ja mahdollistamista kaipaava; välillä vastarannankiiski)
• harrastava päiväkotilainen (iloinen ja sopeutuvainen, mutta myös varsin uhmaikäinen)
• kaksi työssäkäyvää aikuista (jonkin verran ilta- ja viikonloppuhommia)
• remontointia kaipaava talo (hengähdystauko päättymässä, pitäisi alkaa taas hommiin)
• ei juuri hoitoapuja (erillissopimuksella saatavissa satunnaisesti ilta- tai viikonloppuhoitoa lapsille)
• yksi auto (eikä toista ole tulossa)

Tiedämme jo nyt, että arjen säätöjä helpottavat hurjasti sellaiset asiat kuin:

• itsekseen kotona pärjäävät lapset (esikoinen pärjää ongelmitta, keskimmäinen pärjää noin tunnin yksin ja pari esikoisen seurassa; kuopus pärjää puolisen tuntia esikoisen vahtimana)
• itselleen ruokaa laittavat lapset (esikoinen kokkailee jo kaikenlaista pientä, keskimmäinen ottaa välipalaa)
• itsekseen eri paikkoihin liikkuvat lapset (esikoinen liikkuu jo aika näppärästi fillarilla ja julkisilla, keskimmäinen kävelee lähietäisyydelle)
• itsekseen läksynsä hoitavat ja kokeisiinsa valmistautuvat lapset (esikoiselta tarvitsee enää kuulustella koealue)
• itse harrastuskamoistaan huolehtivat lapset (esikoinen selviää tästä)
• itse pyykkinsä ja peseytymisensä huolehtivat ja muistavat lapset (kukaan ei hoida ilman muistuttamista)
• itse säänmukaisesta pukeutumisesta huolehtivat lapset (kukaan ei huolehdi ilman muistuttamista, toisinaan myös uhkailua)
• itse kaverisuhteensa hoitelevat lapset (keskimmäinen ja kuopus tarvitsevat vielä useimmiten aikuista välittäjäksi ja mahdollistajaksi)
• yönsä hyvin nukkuvat lapset (3/3!)

Tiedämme jo nyt, että kun lapset kasvavat, niin alituinen auttaminen, huolehtiminen, muistuttaminen, konkreettinen tekeminen ja mahdollistaminen vähenee. He alkavat toimia paremmin pelkällä ääniohjauksella. Heille riittävät muistilaput, puhelut ja whatsappiviestit. Eräänä päivänä huomaat, ettet työkiireidesi lomassa muistanut soittaa muistutuspuhelua asioista X, Y ja Z, ja ne hoituivat silti.

Omatoimisuus lisääntyy. Se on huojentavaa. Autonkuljettajana täytyy toimia edelleen, mutta kerrat harvenevat ja kyytiläisten määrä vähenee, kun koko roikkaa ei tarvitse kuskata mukana joka paikkaan. Osa on omissa menoissaan, osa pärjää itsekseen kotosalla.

Me olemme saaneet esikoisen myötä maistaa jo pieniä helpotuksen aavistuksia. Mutta vielä on sarkaa kynnettävänä. Niin kauan kun elämä on suureksi osaksi tätä jatkuvaa aikataulutettua säätämistä, huoltamista, huolitsemista ja metatyötä, täytyy vain hengitellä rauhallisesti ja yrittää järjestää arki niin sujuvaksi kuin mahdollista.

Olemme huomanneet, että pahimmassa ruuhkassa tärkeitä asioita ovat:

• riittävä uni (väsyneenä kaikki on paljon raskaampaa ja hankalampaa)
• toimiva koti (pyykit, tiskit, kauppareissut, ateriat, tavarat, varusteet – kun kaikelle on paikkansa, aikansa, toimivat ratkaisunsa ja rutiininsa, elämä monilapsisessa perheessä on sujuvampaa)
• toimiva parisuhde (huomaat vaikutuksen arjessa jaksamiseen, kun tämä puuttuu)
• vanhempien toimiva työnjako (meidän ratkaisuistamme enemmän täällä)
• hoitoavut (en osaa kuvitella, millaista olisi, jos tätä olisi saatavilla säännöllisesti)
• mahdollisuus ostaa rahalla palveluita (sama kuin edellä)
• mahdollisuus ostaa rahalla ylipäänsä asioita; kun on rahasta tiukkaa, ei pysty välttämättä hankkimaan tuosta vain näppäriä välipaloja jääkaappiin, uusia treenikamoja, uusia hanskoja rikkoutuneiden tilalle, lahjoja kaverisynttäreille, bensaa autoon, uutta rengasta autoon, taksikyytiä kun auto hajosi, uutta pyykkikonetta kun entinen hajosi… (Jos et usko, miten paljon rahattomuus hankaloittaa arkea monen lapsen ja liikkuvan osan kanssa, kokeile.)

Yritämme optimoida kaiken mahdollisen. Yritämme varautua kaikkeen mahdolliseen. Suunnittelemme, aikataulutamme, ennakoimme. Olemme puolison kanssa organisoinnin mestareita kumpikin. Mutta silti. Arki uuvuttaa välillä aivan tolkuttoman paljon.

Arkiaamut imaisevat minusta kaikki mehut ennen kuin pääsen edes työpaikalle. On raskasta kiskoa ylös vastahakoisia lapsia. Jatkuva hoputtaminen on raskasta. Monina aamuina hermostun, enkä jaksaisi sitäkään. Tulee syyllisyys: pitäisi olla rakentava, pitäisi antaa lapsille seesteinen aamu, pitäisi antaa enemmän positiivista palautetta kuin negaa, tämänkö ne sitten aikuisina muistavat lapsuudestaan, taas livahti kirosana…

Myös kaiken muistaminen on väsyttävää. Ja sitä muistettavaa. On. Paljon. Joka ikinen päivä.

Liikkeelle pääseminen on ponnistus. Aamutoimet ja aamupala. Pukeminen. Ulkovaatteiden pukeminen! Tällä hetkellä tuntuu, että jokainen liikesarja jokaisen lapsen kohdalla vaatii minulta jotakin: sanomista, kehottamista, painostamista, auttamista, uhkaamista, hermostumista. Niinä aamuina kun talo tyhjenee ja minä menen töihin vasta myöhemmin, olen aivan poikki kun ovi kolahtaa kiinni. Ja silloin päivä on vasta alussa. Jos lähden kahden nuorimmaisen kanssa kävellen, edessä on vielä hikinen urakka: alakoululaisen maanitteleminen liikkumaan reippaasti, rattaiden työntäminen huonosti auratulla jalkakäytävällä ja uhmaikäisen operointi päiväkodin aamupiiriin saakka. Sydän hakkaa ja niska on hikinen, kun lopulta nousen bussiin ja aloitan matkan kohti työpaikkaani.

Ja iltapäivällä sama uusiksi käänteisessä järjestyksessä, tietenkin. Plus kaikki illan menot. Plus kaikki kotityöt. Plus omat työt, joita jää välillä iltaisinkin tehtäväksi. Tuntuu, että elämäni on jatkuvaa katatoniaa (miinus työpäivät, joiden aikana olen käsittääkseni vielä toistaiseksi suht normaali). Joko toimin käsittämättömällä tarmolla ja vimmalla, jotta saan kaiken hoidettua, järkättyä, muistettua, huolehdittua – tai sitten (sillä hetkellä kun saan katraan käsistäni) muutun täysin lamaantuneeksi ja kaikki liike pysähtyy. Myös aivoissa.

Jokin tässä rytmien tolkuttomassa vaihtelussa häiritsee minua. Kaipaisin tasaisempaa. En haluaisi joutua sykkimään niin älyttömän paljon. Mutta en pidä siitäkään, että kun ”kaikki” on tehty, valahdan totaalisen uupumuksen tilaan, josta pääsen rämpimään ylös vain erikoiskeinoja käyttäen. Tiedättehän: pakko ottaa lasi viiniä, pakko levyttää vartti sohvalla ennen töihin lähtöä, pakko katsoa kolme jaksoa Frendejä putkeen, pakko tuijottaa kaukaisuuteen ja hokea jotakin zen-buddhalaista voimalausetta.

Kuitenkin. Tämä elämänvaihe jatkuu meillä niin kauan, etten suostu ajattelemaan sitä väliaikaisena tilana, joka on vain jotenkin lusittava. On pakko löytää ilo, rentous ja mielekkyys tähän käsillä olevaan todellisuuteen. Jos jään odottamaan, että helpottaa, hukkaan elämästäni vuosia. Kuopuksen uhmaikä loppuu aikanaan, mutta tiedän jo kokemuksesta, että koululaisen tai teinin kanssa murheet voivat olla vieläkin suurempia. Nuorempi koululainen oppii ja itsenäistyy pikkuhiljaa, mutta sitten tulee uusia haasteita. Teinimme kasvaa kohti aikuisuutta, eikä paisko meillä ovia ikuisesti. Mutta kaksi nuorempaa seuraavat perässä, ja seuraava teinitön hetki perheessämme koittaa vuonna 2030. En ajatellut jäädä venailemaan sitä päivää, jolloin meillä kukaan ei ragee.

En ole mikään myönteisen ajattelun evankelista enkä usko, että ärsytyksen, huolen, kyllästymisen, surun tai vihan tunteiden demppaaminen auttaa yhtään. Mutta pakon edessä olen yrittänyt opetella huomaamaan enemmän hyviä asioita. Tuntemaan iloa, onnea ja kiitollisuutta niistä pienistäkin hetkistä, ohikiitävistä, jotka ovat hyviä. Kun kukaan ei itke, huuda, raivoa eikä letkauttele sarkastisesti. Kun pukeminen, riisuminen, syöminen tai peseytyminen sujuu. Kun lapset ovat hetken keskenään riitelemättä tai osoittavat muuten yllättävää yhteistyökykyä. Kun tiskit ja pyykit kulkeutuvat oikeisiin paikkoihin kaaostumatta ja kinostumatta. Kun olemme kuukauden terveinä.

On paljon raskasta. Mutta paljon on arvokastakin. Kuinka saisi itsensä ohjelmoitua sellaiseksi, että ne pienet arvokkaat jutut herättäisivät yhtä suuren tunnekuohun kuin ne raskaammat? Meillä on perheessämme yksi erityisherkäksi luokiteltava lapsi. Olen ajatellut ottaa oppia hänestä, sillä hän on nyanssien mestari.

Ja sitten olen yrittänyt pitää kiinni pienistä selviytymiskeinoista. Jos tiedän voivani hyvin, kun saan välillä olla yksin, minun on oltava yksin. Jos tiedän, että parisuhteen väärä kurssi korjaantuu kahdenkeskisellä leffaillalla, järjestämme leffaillan. Jos lasten kiukuttelu katkeaa siihen, että kaivan kaapista keksipaketin, miksi ihmeessä en joskus tekisi niin. Armoa, hyväntahtoisuutta, iloisia yllätyksiä. Pysähtymistä, hengittämistä ja hölläämistä. Lisää niitä.

Mikä teidän perheen arjen saa sujumaan? Miten jaksatte ruuhkaa selväpäisinä?