Kun uuden kodin remontti joku kaunis päivä on valmis ja pääsemme muuttamaan, vanhasta kodista tulee ikävä ainakin tässä postauksessa esiteltäviä asioita.

Näistä kuvista näkyy myös, että fyysisen muuton lisäksi edessä on henkinen muutto 50-luvulta 80-luvulle.

Se kyllä sopii minulle – 80-luku oli lapsuuden ihana aika. Mutta 80-luvun sisustustyyliä en silti osaa ainakaan vielä pitää ihanana.

Olenkin päättänyt, että vuonna 1980 rakennettu talo edustaa oikeastaan vielä 1970-lukua, ja se on se aikakausi, jonka henkeä haluan ehkä pikkuisen hakea remontissa ja sisustuksessa.

Mutta tässä ensin näitä aiempia vuosikymmeniä, joita tulee ikävä.

Pihasauna

Maanpäällinen paratiisimme. Pehmeästi sihisevät löylyt vanhasta jatkuvalämmitteisestä puukiukaasta. Käsipumpulla kylmää kaivovettä padassa lämpimäksi. Valoa kunnon kokoisesta kangasverhon peittämästä ikkunasta. Vilvoittelu saunan edessä pihalla.

Se tunne, että tuo huominen mitä tahansa, juuri nyt kaikki on hyvin.

Viikonloppuisin saunoessamme kuuntelemme  Pirkanmaalaisen Radio Sunin toivekonserttia bluetooth-kaiuttimesta, jonka laitamme lattialle löylyhuoneen oven viereen.

Suurimipia huolia uuden kodin etsinnässä oli, miten paratiisin voisi versioida sinne. Katsotaan.

Vessanovitaide

Alakerran vessan oveen on muodostunut näyttely, jossa on tullut kuvatuksi lapsen mietteitä pikkuisesta ekaluokkalaisesta kolmasluokkalaiseksi esiteiniksi. Tämä on onneksi siirrettävissä uuteen kotiin!

Harry Potter -sänky

Isä ja Rakas rakensivat sänkylaatikon portaiden alle säilytystilaksi. Oman sänkynsä sijasta lapsi löytyy täältä harva se aamu kummallisesta kippurasta tai puoli kinttua olohuoneen puolelle sojottaen.

Porin Matti ja vahvojen naisten huonekalut

Kuten kuvasta näkyy, lämmityskausi ei ole vielä alkanut, sillä Porin Matin päällä on kituva viherkasvi ja kastelukannu, jonka vedellä koitan virvoittaa sitä.

1930-luvulta suomalaisia koteja lämmittänyt Porin Matti oli pelastuksemme viime talvena, kun taitelimme pörssisähkön vuoristoradalla. Sen ja ilmalämpöpumpun yhdistelmällä saimme tiputettua kuukausittaisen sähkönkulutuksen puoleen siitä, mitä se oli ollut edellisenä talvena, jolloin sähköpatterit vielä raikasivat iloisesti.

Lämmintä sisällä tosin oli joskus aamuisin vain 15 astetta.

Tuo Porin Matin takana oleva laattaseinä on minusta IHANA. Valmistetaanko tuollaisia laattoja enää missään?

Kuvassa näkyvistä huonekaluista ainoastaan punainen jakkara on minun (kiitos Tori.fi).

Ruskea nojatuoli on Mummun vanha ja sen vieressä seisova matala liinavaatekaappi on kuulunut Kalliossa pyykkärinä työskennelleelle Mummun Helsingin-tädille.

Näiden pariin tulo tuntui lohdulliselta silloin, kun asetuin tähän taloon enemmän tai vähemmän eksyksissä olevana enemmän tai vähemmän eronneena yksinhuoltajana ulkomaan-vuosien jälkeen. Oli helpompi muistaa, että ai niin, mussa virtaa vahvojen naisten veri.

Tämä ikkuna

Kuvassa lisää todisteita puutarhurin kyvyistäni. En tajua, mikä noihin meni. Tai ehkä joo. Kaikki olivat talvehtineet kasvilampun alla sohvan takana (ainoa paikka, missä oli tilaa). Alkukesästä siirsimme  ne yhdelle ikkunalle, missä ne kai saivat liikaa suoraa auringonvaloa, ja sitten tälle ikkunalle, missä ne vissiin olivat jo ihan uuvuksissa kaikista muutoksista.

Mutta siis periaatteessa tämä ikkuna on ihana. Eikä vähiten serkkuni koulussa askarteleman joutsenen takia. Tuon nostalgisempaa tuotetta ei minun ikäiselleni ihmiselle voi olla.

Tämän postauksen otsikko oli ensin Aivan turhaan!

Saimme talon mukana tosi mukavan tuntuisen naapurin,jonka näkemys peruskorjauksen tarpeesta sekä ilahduttaa että huolestuttaa minua.

Naapurin (ei kuvassa) lempilausahdus on aivan turhaan!

”Aivan turhia” tekemisiä

Aivan turhiksi on määritelty jo ainakin vuoden 1980 muovisten viemäriputkien sukitus, samalta vuodelta olevien käyttövesiputkien uusiminen (tämä talossa oli kuitenkin tehty jo 2015), välikaton lisävilloitus nykyistä viitätoista villasenttiä korkeammaksi (minkä jälkeen välikatto lakkaisi olemasta käyttöullakko) ja perusteellinen salaojaremontti, jossa laitettaisiin myös patolevyt ja muutettaisiin pihamaan kallistuksia.

Ainoa naapurin tähän mennessä tarpeelliseksi mainitsema toimi on vuodelta 1980 olevan peltikaton uusiminen. Samalla saataisiin myös aluskate, jota siihen aikaan ei ainakaan tällaisissa taloissa käytetty.

Kuntotarkastuksessa kuitekin lukee, mm. että ”salaojakaivoja ei voitu havaita”ja viemäriputket – niin kuin koko joukko muitakin asioita – ovat ”teknisen käyttökikänsä päässä”.

Naapurin voisi olettaa tietävän. Hän on rakentanut aika samanlaisen talon tämän talon viereen vuonna 1980 ja asunut siinä siitä lähtien. Rakentanut. Itse puolisonsa kanssa.

Kuukausi sitten hän kaivoi lapiopelillä salaojaputken suun auki oman talonsa nurkalta ja kuvasi putken toiselta naapurilta lainaamallaan kameralla. Tulos? ”Ei mitään ongelmia!” Laittoi kuitenkin tarkistuskaivon siihen nurkalle.

Ilahdus ja huolestus

Ketä uskoo mieluummin ihminen, joka on haaveillut kauniista, käytännöllisestä keittiöstä ja lasikuistista? Kokemusasiantuntijaa, joka vakuuttaa, että kymppitoinnien investoinnit sukitukseen, patolevyihin ja koneellisiin maanmuokkaustöihin ym. ovat turhia? Vai näiden alojen urakoitsijoita ja kuntotarkastusta?

Arvaatte varmaan.

Ristin käteni ja lausun hiljaisen rukouksen jumalille, jotka päättävät siitä, alkavatko nyt 43-vuotiaat viemärimme tiputella saastaista litkua perustuksiin ennen kuin joudun vanhainkotiin tai eläkkeeni ei riitä talon ylläpitoon.

Salaojien jumalilta pyydän, että kun seinänvieriä aletaan ensi syksynä tonkia, siellä on mahdollisimman vähän tehtävää. Ei ole todennäköistä, että remonttibudjetissa olisi enää siinä vaiheessa niin paljon rahaa, että sillä kustantaisi sen laajuisen tekemisen kuin mitä suurehko alan yritys tänä syksynä tarjosi. (Kuvittelin budjetoineeni suht realistisesti, mutta silti kaikki maksaakin enemmän kuin kuvittelin.)

Lisävillat ajattelin laittaa (ei ole kenenkään etu, että alan jemmata roinaa välikattoon). Katon uusin, jos korjauksella ei selviä [päivitys 17. syyskuuta, ei kannata korjata – uusitaan.] Ja vuoden 80 märkätilojen vesieristykset on tuotava nykyaikaan.

Ihan pelkkään naapuriin en valinnoissa nojaudu. Oodeja 80-luvun muoviputkien kestävydelle ovat laulaneet myös rakennusarkkitehti, remppamies ja putkimies.

Salaojaremontissa peesaan samojen ihmisten ajatusta, joka tuntusi olevan, että vuokrataan minikaivuri, jos tarvitsee. Kohtalaisen huolettoman mielialan säilyttämisessä auttaa, että tienoo on kangasmaastoa, eikä kosteaa ja pehmeää maaperää tai savea.

Mutta on se siellä silti, kylmä rinki pepanderin ympärillä. Ei kai niitä teknisiä käyttöikiä ole ihan tuulesta temmattu? Mitä, jos kaikki meneekin pieleen ja kymmenen vuoden päästä omistan mädän kakkitorpan, jota mulla ei ole varaa korjata, ja jota kukaan ei halua ostaa?