Ihon alle

Haluan kertoa musta ja eräästä ystävästäni. Olemme jonkun sortin sielunkumppanit ja hän on saanut silmiäni avattua monissa asioissa, vaikka en hänelle sitä välttämättä edes ole myöntänyt. Olemme tunteneet vuosia, mutta tutustuneet vasta lähemmin viime vuosina. Ystäväni on useasti sanonut mulle kuinka pelottavaa on, että kuinka syvälle hänen ihon alleen oikeastaan pääsen – ja menen, kun kerran pääsen.

Tämän hän on tarkoittanut hyvällä ja hän onkin käynyt tässä viimeisen vuoden aikana melkoisen itsensä etsimisretken, mä tukevasti kannoilla roikkuen. Vaikka olenkin ollut mukana matkassa, en usko olleeni taakkana vaan jopa välillä kantoapuna.

Miten lähestyä mua

Ystäväni on osannut ja uskaltanut lähestyä mua neuvoen ja tukien,moni nimittäin ei uskalla. Monella on käsitys musta, että osaan ja tiedän kyllä jo kaiken ”tarvittavan”, mutta useimmiten juuri sellainen ihminen tarvitsee ja ansaitseekin kysymykset ”miten voisin auttaa?” ja ”miten sulla oikeesti menee?”. Koska jos kaikki olettavat tuon tietävän jo kaiken, kukaan ei silloin edes kysy toiselta vointia. Enkä tietääkseni ainakaan hereillä ollessani ole kertonut olevani ”kaikkivoipa kaikkitietävä pärjään kyllä aina yksin”-ihminen. Jos näin oletat, silloin sä oletat väärin.  Kyllä ihmisestä näkee kun hän kysyy kuulumisia lähimmäiseltään, haluaako hän oikeesti todella kuulla vai onko mukavempi kuulla sään olevan ihan kiva, vaikka auringon voi itsekkin nähdä taivaalla. Kun tämä ystäväni kysyy miten menee, hänen kysymyksen myös tarkoittaa sitä. Hän antaa mulle aina tilaa avautua jos sitä tarvitsen.

Ystävälläni on ollut rankka vuosi, mutta hän ei ole koskaan vähätellyt mun ongelmien pienuutta. Se tuntuu hyvältä, koska ei meillä kaikilla kriisit ole samanlaisia ja -kokoisia. Kenellä edes on oikeus määritellä sun ongelmien olevan naurettavia, ei kai muilla kun sulla itsellä.

Mitä jos aina vika ei olekkaan mussa

Kerran mua harmitti yksi asia, miten mun yksi lähimmäisistä reagoi mun tietynlaisiin sanomisiin. Jatkuvasti sain olla varpasillani ihan pienistäkin asioista mitä sanoin ja koskaan ei tiennyt millon hän hermostuu. Hänellä oli sitten tapana töksäytellä asioita inhottavaan sävyyn, mistä pahoitin mieleni. Kerroin ystävälleni, josta kirjoitan, tästä asiasta. Kerroin muutaman esimerkin miten olin sanonut ja toiminut. Pohdin mitä mun tulisi tehdä nyt eri tavoin tämän lähimmäisen kanssa.

Ystäväni kuitenkin hämmästeli asiaa paljonkin ja totesi, että mitä jos aina vika ei olekkaan sussa. Hän kummasteli lähimmäiseni reagointia jos asiat todella olivat menneet kuvailemallani tavalla. Olin pettynyt itseeni ja syytin itseäni tästä tilanteesta.

Jonkun  ajan päästä kuitenkin otin tämän asian puheeksi lähimmäiseni kanssa ja ilmaisin huoleni. Kerroin hänelle,että mistäköhän voisi johtua, että jos ennen olen sanonut näin ja näin, niin reaktiosi on ollut aivan eri mikä nykyisin. Lähimmäisenikin pohti asiaa, ja totesi, että voikin olla, että hän on alkanut reagoida jotenkin erilailla mitä ennen ja se on asettanut meidän väliimme pientä kitkaa. Lähimmäiseni lupasi pohtia asiaa.

Jo seuraavassa keskustelussa kyseisen lähimmäiseni kanssa hänen  reagointinsa oli täysin erilaista ja varmasti me molemmat koimme palauttaneemme yhteisen sävelen välillemme.

Kiitos siis ystävälleni kultaisesta vinkistä, vika ei tällä kertaa ollutkaan mussa.

Vinkit jakoon ja päätä seinään

Mä myös olen antanut paljon vinkkejä ystävälleni. Hän kyllä kuulee ne, mutta tykkää mennä omia reittejään. Sanakirjassa on itsepäisyyden multihuipentuman kohdalla tämän ystäväni kuva <3  Usein saankin häneltä puhelun, Noona taisit tietää miten tässä käy ja nyt kävi juuri niin. Mutta parasta mitä häneltä voisi oppia,on myöntämään vielä paremmin omat virheet. Siinä olen huono. Aloitetaan se täällä, ja myönnetään se mun huonoksi piirteeksi.

”I never make the same mistake twice. I make it like five or six times, you know, just to be sure.”

Rakkaudella ystävälleni ja lukijoilleni,
Nonna

Löydät mut myös instagramista ja facebookista Käsikirja minusta sinulle.