Bloggari pomppimassa vuonna 2005 – ennen lapsia ja ennen omaa pihaa.

Sitä ei pitänyt tulla meille. Ei koskaan, koska se on iso ja ruma. Ja koska kaikilla naapureilla on sellainen (okei, ”kaikilla”, kuten silloin lapsenakin) ja meidän pojat voi ihan hyvin mennä heille hyppimään. Sitä paitsi jalat katkeavat ja kuka sitä jaksaa vahtia, että siellä pompitaan vain yksi kerrallaan.

Tähän taustalle soimaan Herra Heinämäen lato-orkesterin Tramppa.

Sillä tässä se nyt on. Etualalla on ylijäämätuijat valeistutettuna (jotta saadaan siitä tulevien kuolleiden aitataimien tilalle tuonne taakse), ikään kuin verhoamassa totuutta siitä, että meillä on nyt se. Tramppa. Eikä siellä pompita kuin yksi kerrallaan, eikä sääntöä tarvitse edes vahtia.

Samalla luovuin itsepintaisesta väännöstäni siitä, että tuohon kohtaan, siis juuri tuohon pitää saada puutarhakeinu ja terassi.

Itsepintainen ajattelu ennen ja jälkeen. Todellisuus näkyy hyvin aiemmasta kuvasta.

Laitetaan puutarhakeinu katokseen ja annetaan lasten pomppia. Eikä vain lasten, vaan myös hullun puutarhurin, joka löysi jälleen itsestään ikuisen pomppijan. Peppuplätsi poikineen on tullut heitettyä, vielä osaan vaihtaa kahden välillä suuntaakin!

Hei tramppa tramppa tramppa tramppa – ylös alas puutarhassa pompitaan. Peppuplätsis, polviplätsis vuorollaan; ja kerran selkäplätsis sitten huilataan. (Mä hyppään perhosvoltin sitten huilataan. I wish. Muiden säkeistöjen fronttiflippejä ja bäkkäreitä en viitsi edes kirjoittaa tähän ylös, että eivät niskat taitu. Harjoitelkoot nuoremmat, ne, jotka eivät joudu hengityskoneeseen epäonnistumisen myötä.)

Sitä paitsi: tramppa ei näy meille sisälle oleskelutiloihin ja se tuo omalla tavallaan näköestettä naapurin pihan suuntaan. Periksi antamiseni verukkeella voin yrittää puhua pihaan mieleeni juolahtanutta muurin pätkää. Taitaa olla lopulta kaikki voittaa -tilanne, vaikka en voikaan myöntää sitä julkisesti. Ikinä.

Ensimmäinen kuva Tekninen tuki