Elämäni laatikossa

Aloitan siitä, kuka minä olen ja miksi minä kirjoitan. 

Vielä vuosi sitten ajattelin, että olen arvoton, turha ja kasa katastrofaalisia ongelmia joita ei voi missään mittakaavassa selvittää. Sitten tapasin etsivän nuorisotyön ja kaikki muuttui. Kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni lauseen ”Sinä olet ihan yhtä arvokas ihminen kuin kaikki muutkin!” Todellako? Minä muistan vain sen kaaottisen tilan ja ne lauseet omasta merkityksettömyydestäni ja siitä, miten turha ja mitäänsanomaton ihminen minä olen. 

Ja mikä se etsivän nuorisotyö sitten on?  Minulle se on ollut kartta täysin uuteen ja tuntemattomaan elämään, jota en koskaan tiennyt olevan olemassakaan. Minulle se on ollut pelastus ja tukiranka koko tälle elämän polulleni. Aiemmin kuvittelin, että kaikki tämä kaaos ja mitäänsanomaton paha olo ja möykky sisälläni ovat täysin hallitsemattomia asioita, joille ei vain yksinkertaisesti voi tehdä mitään ja jotka määrittelevät koko loppu elämäni, halusin sitä tai en. 

Tämä ei kuitenkaan ollut todellisuus, vaan tämä oli masentuneen mielen luoma harhainen käsitys siitä, että asioille ei voisi tehdä mitään. Että menneisyyden traumat ja päivittäiset kipuilut olisivat vain pakollinen osa elämääni, joka ei tunnu miltään vaikka kuinka suoritan.  Olenko minä kukaan, tai mitään? En tiedä. Olenko viallinen ihminen, kuten minulle on sanottu? Tuskin. Mutta olen tässä, läsnä itselleni ja matkalla kohti itseni ymmärrystä ja selviytymistä. 

Mielessäni velloi vuosia pelkästään se ajatus jonka olin takonut päähäni niin vahvasti, että se dominoi kaikkea. ”En tarvitse ketään, pärjään yksinkin”
En selvästikkään pärjännyt. En tunnistanut enkä ymmärtänyt sitä suurta ja mitäänsanomatonta möykkyä sisälläni. Tunsin, kuinka raskas jokainen askel oli. Tunsin kuinka menneisyys määrittelee minut juuri tällä hetkellä siksi mikä nyt olen. Kunnes tajusin, ettei se pidäkkään paikkaansa. Huomasin, että voin olla jotain muutakin kuin lukematon määrä traumoja, postraumaattistastressiä ja ahdistuneisuushäiriöitä.

Vielä vuosi sitten en tiennyt, miten helpottavaa voi olla, kun on ympärillä ihmisiä jotka ymmärtävät. Ihmisiä jotka tahtovat auttaa ja olla tukena asioissa. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin kuulemaan täysin uusia, elämääni mullistavia lauseita. ”Olen ylpeä sinusta” ”Muista olla ylpeä itsestäsi” ja päällimäisenä mieleeni jäänyt lause ”Tärkeintä on, että pidät itsestäsi maailman parasta huolta”

Vasta vähän aikaa sitten olen oppinut sen, että ajatusrakenteeni ovat kapeita ja virheellisiä. Että ehkä olenkin enemmän kuin mitä luulen ja että ehkä elämä voi olla enemmän kuin mitä luulen. Voin pystyä asioihin, joihin en ikinä uskonut pystyväni. Yli 14-vuoden koulukiusaustausta sekä nuorena koettu hyväksikäyttö sekoittivat kaiken ja luulin että olen pelkästään se traumojen ohjailema möykky hallitsemattomia tunteita ja oksettavaa epävarmuutta sekä lukemattomia pelkotiloja kaikista asioista. Sitten tapasin etsivän nuorisotyön. Yhtäkkiä huomasin luopuvani siitä koko elämäni ja maailman kontrolloimisesta, että kaikkea ei tarvitse hallita itse, joku voi auttaa hallitsemaan niitä epämääräisiä olotiloja, pelkoja ja möykkyjä sisälläni. Huomasin, että siitä tuesta mitä minulle tarjotaan, voi valjastaa itsellensä valtaisat voimat selättää koko maailma ja itsensä. Jopa ne pahimmat traumat ja itseinhotilan voi sivuuttaa ja ottaa sen tilalle jotain aivan muuta. 

Tämä on minun taisteluni, minun demoneja vastaan. Tämä on selviytymistarina siitä, miten elämästä joka potkii päivittäin päähän, voi selvitä, kun uskaltaa yrittää.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *