Lapsettomuuden varjot
Viime aikoina olen mielessäni palannut monet kerrat aikaan ennen neitiä. Liekö neidin lähestyvä yksivuotispäivä aiheuttavan muistelot vai onko vain enemmän tai vähemmän aika käsitellä niitä ajatuksia ja tunteita. Ehkä aika on sille nyt kypsä.
Enimmäkseen olen miettinyt synnytystä ja raskautta edeltäneitä kuukausia, jolloin kuljimme hedelmöityshoidoissa. Talvi ja muutenkin niin kovin synkkää aikaa. Olin ahdistunut ja pelokas. Olin aukaisut vuosien toivomisen ja pettymisen aiheuttamat haavat ja antanut toiveelle taas tilaisuuden tarjota uusia pettymyksiä. Olin edelleen varma, että me koskaan saisi kaipaamme lasta. En halunnut puhua asiasta ihmisten kanssa juurikaan, sillä en halunnut joutua selittämään miksi yritys epäonnistui.
Samaan aikaan Facebook ja muu sosiaalinen media alkoi kiihtyvällä tahdilla täyttyä vauvauutisista. Ikä sen varmasti aiheutti, 25 paremmalla puolella olevat ystäväni ja tuttavani olivat pariutuneet, kuten minäkin, menneet naimisiin ja alkoi perustaa perhettä. Voi kuinka syvältä jokainen uusi ultrakuva riipaisikaan. Tai kuva pyöreästä mahasta. Ja siiten niistä syntyneistä nyyteistä, kateudella ja katkeruudella ei ollut enää määrää, se oli ääretön.
Hammasta purren näpyttelin jokaiseen iloiset onnen toivokset. Ja itkin.
Sosilaalinen media näytti tältä
Ja minun elämäni näytti tältä
Aika kova kontrasti.
Ystävyyssuhteetkin joutuivat koetukselle, isomahaiset tai vastasyntyineitä nyyttejä sylissä kantavat eivät olleet niitä ykkösvaihtoehtoja ajanviettoseuraksi. Olin aivan liian katkera. Niin surullista kuin se onkin, tuo suru omasta lapsettomuudesta sai minut muuttumaan kykenemättömäksi iloitsemaan toisten onnesta.
En toki ollut ainoa, joka kärsi samoista ongelmista ja vertaistuki, ajatusten jakaminen oli korvaamatonta.Ystäväni oli kanssani samassa rumbassa samaan aikaan, joten ajatusten vaihto tuntui hyvältä, vaikka en kenellekään soisikaan vastaavaa tilannetta. Oikeasti olin kuitenkin salaa onnellinen, että en ollut ainoa.
Kun neiti sai alkunsa ensimmäistä ICSI -hoidosta, jouduin huomaamaan, että muidenkin tahattomasti lapsettomien oli aivan yhtä hankala suhtautua meidän onneemme. Ja yllätyksekseni jouduin huomaamaan myös sen, että omasta kokemuksestani huolimatta, minä loukkaannuin siitä. Minusta se oli väärin. Vaikka olin itse aikaisemmin ollut täysin kykenemätön iloitsemaan muiden onnesta odotin, että minun onnestani kuitenkin vilpittömästi iloittaisiin. Aika hassua, eikö? Niin se ihmismieli taitaa vaan valitettavasti toimia, jokainen koettu tunnereaktio perustuu menneillään olevaan elämäntilaanteeseen ja samaistuminen perustuen omaan historiaan ja koettuun pahaan oloon vaatii aina ylimääräisen ponnistuksen.
Nyt kun neiti on täällä, kuulen useita vastaavia tarinoita ystävyyssuhteiden hankaloitumisesta tai jopa katkeamisesta. Toisaalta se on helppo ymmärtää, onhan kysymys yhdestä elämän suurimmista asioista, mutta silti se on niin surullista. Miksi ihmismieli onkin rakennettu niin, että kaikki koetaan itsensä kautta? Ja kokeeko kaikki? Vai onko olemassa ihmisiä, jotka tiukkaakin tiukemman paikan tullen voisivat vain olla onnellisia toisen puolesta ja unohtaa oman surunsa?
Onko sinulla kokemuksia lapsettomuuden vaikutuksista ystävyyssuhteisiin? Tai perhesuhteisiin? Auttaisiko jos asioista oltaisiin avoimempia, eikä yritettäisi viimeiseen saakka piilotella sitä omaa tuskaa, niin kuin esimerkiksi minä tein?
Aikaisempaa pohdintaa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista löytyy täältä.
PS. Nykyään meillä näyttää tältä:
<3