Lapsettomuuden varjot

Viime aikoina olen mielessäni palannut monet kerrat aikaan ennen neitiä. Liekö neidin lähestyvä yksivuotispäivä aiheuttavan muistelot vai onko vain enemmän tai vähemmän aika käsitellä niitä ajatuksia ja tunteita. Ehkä aika on sille nyt kypsä.

Enimmäkseen olen miettinyt synnytystä ja raskautta edeltäneitä kuukausia, jolloin kuljimme hedelmöityshoidoissa. Talvi ja muutenkin niin kovin synkkää aikaa. Olin ahdistunut ja pelokas. Olin aukaisut vuosien toivomisen ja pettymisen aiheuttamat haavat ja antanut toiveelle taas tilaisuuden tarjota uusia pettymyksiä. Olin edelleen varma, että me koskaan saisi kaipaamme lasta. En halunnut puhua asiasta ihmisten kanssa juurikaan, sillä en halunnut joutua selittämään miksi yritys epäonnistui.

Samaan aikaan Facebook ja muu sosiaalinen media alkoi kiihtyvällä tahdilla täyttyä vauvauutisista. Ikä sen varmasti aiheutti, 25 paremmalla puolella olevat ystäväni ja tuttavani olivat pariutuneet, kuten minäkin, menneet naimisiin ja alkoi perustaa perhettä. Voi kuinka syvältä jokainen uusi ultrakuva riipaisikaan. Tai kuva pyöreästä mahasta. Ja siiten niistä syntyneistä nyyteistä, kateudella ja katkeruudella ei ollut enää määrää, se oli ääretön.

Hammasta purren näpyttelin jokaiseen iloiset onnen toivokset. Ja itkin. 

img_4145.jpg

Sosilaalinen media näytti tältä

img_4141.jpg

Ja minun elämäni näytti tältä

Aika kova kontrasti.

Ystävyyssuhteetkin joutuivat koetukselle, isomahaiset tai vastasyntyineitä nyyttejä sylissä kantavat eivät olleet niitä ykkösvaihtoehtoja ajanviettoseuraksi. Olin aivan liian katkera. Niin surullista kuin se onkin, tuo suru omasta lapsettomuudesta sai minut muuttumaan kykenemättömäksi iloitsemaan toisten onnesta. 

En toki ollut ainoa, joka kärsi samoista ongelmista ja vertaistuki, ajatusten jakaminen oli korvaamatonta.Ystäväni oli kanssani samassa rumbassa samaan aikaan, joten ajatusten vaihto tuntui hyvältä, vaikka en kenellekään soisikaan vastaavaa tilannetta. Oikeasti olin kuitenkin salaa onnellinen, että en ollut ainoa.

Kun neiti sai alkunsa ensimmäistä ICSI -hoidosta, jouduin huomaamaan, että muidenkin tahattomasti lapsettomien oli aivan yhtä hankala suhtautua meidän onneemme. Ja yllätyksekseni jouduin huomaamaan myös sen, että omasta kokemuksestani huolimatta, minä loukkaannuin siitä. Minusta se oli väärin. Vaikka olin itse aikaisemmin ollut täysin kykenemätön iloitsemaan muiden onnesta odotin, että minun onnestani kuitenkin vilpittömästi iloittaisiin. Aika hassua, eikö? Niin se ihmismieli taitaa vaan valitettavasti toimia, jokainen koettu tunnereaktio perustuu menneillään olevaan elämäntilaanteeseen ja samaistuminen perustuen omaan historiaan ja koettuun pahaan oloon vaatii aina ylimääräisen ponnistuksen.

Nyt kun neiti on täällä, kuulen useita vastaavia tarinoita ystävyyssuhteiden hankaloitumisesta tai jopa katkeamisesta. Toisaalta se on helppo ymmärtää, onhan kysymys yhdestä elämän suurimmista asioista, mutta silti se on niin surullista. Miksi ihmismieli onkin rakennettu niin, että kaikki koetaan itsensä kautta? Ja kokeeko kaikki? Vai onko olemassa ihmisiä, jotka tiukkaakin tiukemman paikan tullen voisivat vain olla onnellisia toisen puolesta ja unohtaa oman surunsa?

 

Onko sinulla kokemuksia lapsettomuuden vaikutuksista ystävyyssuhteisiin? Tai perhesuhteisiin? Auttaisiko jos asioista oltaisiin avoimempia, eikä yritettäisi viimeiseen saakka piilotella sitä omaa tuskaa, niin kuin esimerkiksi minä tein?

 

Aikaisempaa pohdintaa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista löytyy täältä.

PS. Nykyään meillä näyttää tältä:

img_4143.jpg

<3

Kommentit (26)
  1. Näin vanhempana, selkeästi lapsentekoiän ohittaneena, naisena ja äitinä, haluaisin nostaa esille meidän lapsia onnistuneesti saaneiden vaikeuden kohdata lapseton ystävä. Omassa hyvin tiiviissä kuuden naisen ystäväpiirissäni pariuduttiin, mentiin naimisiin ja saatiin lapsia tiiviiseen tahtiin noin 20 vuotta sitten, paitsi yksi pariskunta.
    Asian puheeksi ottaminen oli vaikeaa, asiaa sivuttiin sivulauseissa, varottiin ja kierreltiin ja taisimme kaikki myös tyystin vaietakin suomalaiskansalliseen tapaan. Onneksi ystävättäremme oli oikealla tavalla ystävä ja osasi antaa meidän itsekkäästi hehkua onneamme ja ehkä mekin, lapsenteossa onnistuneet, tajusimme vähän suhteuttaa omaa hehkutusta. Aika on onneksi haalistanut kipua, matkaan on tullut muita murheita ja uusia iloja. Ja onneksi ystävyytemme on säilynyt, jokainen meistä on saanut olla sekä vanhempana että ystävänä täysin niin vajavainen kuin vain on, eikä se ole rikkonut parikymppisinä opiskelijoina muodostunutta toveruutta. Päin vastoin nyt viisikymmentä täytettyämme, ystävyys on aina vain syventynyt. Porukkaa nyt on vaan kertynyt vuosien saatossa lisää: niitä miehiä ja lapsia ja toisia miehiä ja toisen liiton lapsia ja lasten poika- ja tyttöystäviä, kihlattuja… meidän kolmas suku, jossa saa olla oma itsensä, kun muutakaan ei ole.

    1. Kiitos kommentistasi! 

      Olet ihan varmasti oikeassa, että asia on hankala myös toisin päin! Kaikinpuolin siis hankala tilanne riipumatta siitä ”kummalla puolella pöytää istutaan”. Harvemmin sitä onkaan itse tullut ajatelleeksi, vaikka toki nyt, kun neiti on täällä ja minä ”entinen” lapseton, huomaan olevani asian kanssa edelleen kamppailevien kanssa varovaisempi kuin muiden. 

      Upea ja ihanaa, että teillä on säilynyt hyvä ystävyys kaikki nämä vuosikymmenet, kaikista murheista huolimatta! Kuulostaa ihanalta 3. suvulta!

  2. mutta itse lapsettomaksi jääneenä tunnen tarkkaan kuvailemasi kateuden yms. tunteet, ja pidän silti sinun suhtautumistasi uskomattoman lapsellisena! Kun et kerran pystynyt iloitsemaan toisten onnesta, miten voit vaatia muita kykenevän sellaiseen, mihin et itsekään pystynyt? Voiko itsekkäämmin ja lapsellisemmin elää ja ajatella?! Ja kommentoijat vieläpä kiittelevät sinua ”ihanasta blogista ja kirjoituksesta”… Dah, en voi käsittäää. Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, niinhän sitä sanotaan. Teitkö niin? Et, mutta auta armias, kun joku muu kohtelee sinua samoin kuin sinä muita; ymmärrystä ja myötätuntoa ei totisesti heru.

    Itse en ole katkonut välejä kenenkään kanssa ja vaikka olenkin kokenut vaikeutta iloita muiden puolesta, olen silti pystynyt ensikyynelten jälkeen kyennyt (ja kykenen edelleen) toivomaan pelkkää hyvää onnekkaammille ystävilleni/sukulaisilleni ja tuttavilleni, ja myös kiintynyt heidän lapsiinsa. Minulla ei enää ole kohtua eikä munasarjoja, joten niitä omia lapsia ei todellakaan tule tähän taloon. Ja kuitenkin olen sitä mieltä, ettei muiden onni ole minulta pois.

    1. Itseasiassa tämän kirjoituksen alkuperäinen otsikko oli ”lapsillinen lapseton”, eli en itsekään pidä suhtautumistani mitenkään aikuismaisena (mielestäni se käy kirjoituksestakin jo ilmi?) ja oikeana vaan halusin tuoda esille sen, kuinka erilaiset elämän tilanteet ja tunnereaktiot saavat ihmiset käyttäymään ja reagoimaan joskus tavalla, jota ei osannut odottaa.

      Kiitos myös erilaisesta mielipiteestä. Ja hienoa, että todella on olemassa ihmisiä, jotka osaavat vilpittömästi iloita muiden onnesta omista vastoinkäymisistä huolimatta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *